Tällä kertaa Nila oli nukkunut rauhassa sohvalla, mistä herännyt oksentamaan ja siitä seurannut nopeasti yleistynyt epilepsiakohtaus, joka kesti reilun minuutin. En itse ollut kotona, mutta mies onneksi oli ja sai siirrettyä Nilan omaan huoneeseensa missä sai rauhassa toipua. Oli myös ottanut kohtauksen videolle, joten pääsin vertaamaan ensimmäiseen. Tämä ei onneksi ollut ihan niin raju kuin ensimmäinen, mutta voimakas tämäkin. Kohtauksen jälkeen ilta meni lepäillessä, mutta viimeisellä ulkoilulla Nila olisi jo ollut valmis leikkiin Piran ja Hilen kanssa. Se sitten siitä toivosta, että kevään kohtaus olisi jäänyt yksittäiseksi. Toisaalta, jos nyt jotain positiivista niin onneksi kohtausväli oli pitkä, noin puoli vuotta.
 |
| 10 viikkoisena, kun tulevaisuuden murheita ei vielä ollut |
Olo vaihtelee toivottomasta pelokkaan kautta varovaiseen uskoon, että ehkä tämä tästä vielä. Kovin paljoa en uskalla toivoa, mutta jos edes päivä kerrallaan ilman uusia kohtauksia. Katsotaan mikä meitä tulevaisuudessa odottaa.
Nilalle on suunnitteilla sterilaatio vielä tämän vuoden puolelle, mitä pelkäsin jo valmiiksi paljon. Lienee sanomattakin selvää, että nyt odotan operaatiota lähinnä kauhuissani. Tekisi mieli perua koko homma, mutta toisaalta en missään tapauksessa halua, että yksiäkään juoksuja ja niiden mukana hormonitasojen muutoksia enää tulee. Operaatio tehdään, jos sinne asti selvitään ilman dramaattisia muutoksia.
Hetkittäin tekisi mieli luovuttaa, sanoa taudille että voitit. Seuraavana hetkenä en todellakaan halua antaa periksi, vaan uskoa ja toivoa epätoivoisesti tuleviin yhteisiin vuosiin. Tai edes kuukausiin. Epävarmuus on kamalaa, samaan aikaan kun toivoo pitkää kohtauksetonta jaksoa pelkää lähes hysteerisesti kohtausrypästä, joka ei lopu. Jälkimmäistä en missään tapauksessa haluaisi Nilan kohtaloksi, mutta mistään sitä ei ennakkoon voi tietää onko sellaista luvassa vai ei. Olen kuitenkin määritellyt itselleni tiettyjä rajoja, joita pidemmälle en halua sairautta katsoa ja toivon, että mikäli tilanne menee pahemmaksi, osaan olla ajoissa reilu ja tehdä sen vaikeimman päätöksen. Onneksi koirat elävät hetkessä, eikä Nila itse kropan rasitusta lukuunottamatta osaa murehtia mennyttä tai tulevaa. Kun itsekin siihen pystyisi!
Jokainen kohtaus on koiran kropalle valtava rasitus, kouristelevat lihakset jäävät kipeiksi ja osa kramppiin. Nyt erityisesti oikea takajalka on selvästi pahasti jumissa, joten koitetaan saada oloa helpotettua parhaan mukaan. Onneksi sain lainaan Medi-Laserin ja hieronta-aika on luvassa pian, lisäksi meillä on hyviä venyttelyohjeita joilla koitetaan saada kroppaa auki. Edellisestä kohtauksesta meni fyysisesti toipua todella kauan, katsotaan miten tällä kertaa. Tuntuu niin vähäpätöiseltä, että viime viikolla murehdin jotain seuraamisen ääntelyä, mitä sillä on lopulta väliä jos vaan saadaan edes jotain vielä yhdessä puuhailla.
Onneksi on ympärillä useita ihania ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella murheitani ja tsempata ja myötäelää pelkoa, kiitos teille jokaiselle 🖤 En tiedä miten selviäisin ilman teitä.
Mulla on nyt jo 10v koira, jolta puuttuu viimeinen lannenikama ja selässä on ollut viime vuosien aikana "jotain". Koiralla on ollut kaksi suurta kipukohtausta, joista varsinkin viimeistä, vuosi sitten syksyllä tapahtunutta, kuntoutettiin pitkään. Tämä on sinänsä jo vanha, tosin sen isä eli liki 18v ja emäkin 16v, niin en ikinä ajatellut että se kymmenvuotiaana olisi mitenkään toinen jalka haudassa vielä. Halusin vaan kommentoida tohon, kun osui niin just siihen mitä täälläkin elämä alkaa olla. Samaan aikaan sitä toivoo että koira mystisesti paranisi, tai että oireet pysyisi poissa ja voisi tuudittautua siihen valheelliseen turvallisuudentunteeseen, että eihän tässä mitään. Sitten kuitenkin koko elämä pyörii sen ympärillä, että entä jos kohta taas tulee uusi kohtaus.
VastaaPoistaMullakin oli jotain selkeitä mielipiteitä siitä mikä on se raja jolloin lakataan hoitamasta ja yrittämästä. Nyt kun tilanne on edennyt, huomaan, että niistä on hankalaa pitää kiinni eikä mikään enää tunnukaan niin mustavalkoiselta ja selvältä päätökseltä.
Yritän myös lohduttaa itseäni sillä, että koirat tulee vanhoiksi ja fakta nyt vaan on, että ne elää lyhyemmän aikaa kuin me ihmiset. Jos ei olisi tota selkäjuttua, se tulisi silti vanhaksi ja pitäisi ajallaan lopettaa jonkin syyn takia. Ei sillä pitäisi olla väliä, elääkö 10v, 14v vai 18v, pääasia että ne vuodet on onnellisia ja että loppupäätä ei aleta pitkittämään siksi, että ihminen ei raaski luopua. Sitä mä pelkään eniten, että sokeutuu itse ja joskus myöhemmin tajuaa, että sen olisi pitänyt päästä pois jo paljon aiemmin. Kyseessä on kuitenkin parantumaton rakenteellinen puutos ja ne hermot on siellä sekaisin vaikka miten paljon hoidettaisiinkin.
Haluaisin vielä kirjoittaa tähän, että tsemppiä teille, mutta ainakin itsestäni se usein tuntuu aika lattealta. Ei kukaan muu tunne mun koiraa niin kuin minä, eikä kukaan koskaan voi ymmärtää juuri sitä suhdetta joka meillä on. Tietysti koiraihminen on koiraihminen ja ehkä se raastava pelko silti tuntuu aika samanlaiselta.