maanantai 27. helmikuuta 2017

Hyvällä asialla

Hannes Lohen koirien geenitutkimustyöryhmä tekee hienoa työtä perinnöllisten sairauksien taustojen selvittämiseksi.  Yhtenä projektina on juurikin bordercollieden osteokondroosi muutokset, joten Nila kävi tänään Kulo-emän ja samasta vaivasta kärsivän Popa-siskon kanssa luovuttamassa jokainen 3ml verta tutkimukselle. Alustavia tuloksia on jo saatu ja niitä suuntaamme kuuntelemaan huhtikuussa, erittäin mielenkiintoista, kun sattui vielä näin akuuttiin hetkeen meidän kohdalla. 

Olen muistakin koiristani näytteet antanut, vaikkei niillä suoraan mihinkään tutkimukseen sopivaa vaivaa ole ollutkaan. Vaikka Nilan sairaus on erittäin ei toivottu, niin tuntuu hyvältä, jos pystyy edes sen 3ml verran olemaan muille hyödyksi! Näytteitä erityisesti sairastuneista koirista ja niiden oireettomista sisaruksista kaivataan akuutisti, joten jos osuu kohdalle niin kiireesti verta luovuttamaan 😊

Nila, Popa ja Kulo. Ainoa, missä kaikki näyttivät suunnilleen normaaleilta...

Siskosten jälleen näkeminen oli vähintäänkin riemukas.

Pienet painit edes!
Nilalla meni vähän lujaa...
Todistekuva, osasi se yksin odotella ihan rauhassakin!




sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Uimamaisteri

Nilan kuntoutus on edennyt pääasiassa hyvin, lenkkejä on pidennetty jo puoleen tuntiin kerralla ja ollaan aloitettu uiminen. Ja sekös onkin Nilan mieleen! Saa edes jotenkin purettua fyysisiä patoutumiaan, joita tuntuu riittävän. Ollaan nyt käyty uimassa noin viikon välein, jatkossa koitan vähän tiivistää käyntejä että ehditään käyttää kaikki 10 krt ennen kuin Taidogas sulkee ovensa uimapuolella. Harmi, mutta onneksi Nokialta löytyy seuraava vaihtoehto. Hyvinkäällekään ei meiltä ajele kuin tunnin verran, joten sinne suunnataan kun kunto alkaa olla taas kohdillaan jotta saa kaiken hyödyn käynnistä. Toivottavasti tulee myös hyvät ilmat luonnon vesissä uimiseen, täytyy pitää taitoa yllä kun on vauhtiin päästy! Kummasti alkanut myös vepe tässä kiinnostaa.

Tässä nyt ehdi mitään levätä, tärkeä juttu kesken!
Tämän päivän uimanäyte loppupuolelta vuoroa, kun meno alkaa olla jo järkevää. Aluksi meinaa lähteä aina väkisin ihan käsistä (vai tassuista) koko touhu, täytyy vinkua, kiljua, haukkua, hyppiä rampilta ja napsia vesipisaroita... Tässäkin keskellä meinaa jäädä veden nappailu päälle, mutta on jo sen verran rauhoittunut että kuuntelee ja jatkaa tasaisempaa menoa. Voisi myös ajatella, että uiminen väsyttäisi, mutta ei. Kotimatkan se nukkuu ainakin osittain, muuten ei eroa juurikaan huomaa.



Pieni takapakki kävi toissa viikolla, kun pääkalloliukkailla Nila onnistui hihnassa pariin kertaan liukastelemaan niin, että meni ihan kieroksi ja alkoi herkästi liikkuessa pomputtaa takapäätään ja ravi oli holtitonta. "Onneksi" Pira aloitti juoksun, niin Nila sai käyttää Piran ajan Katriinalle ja saatiin lantion lukko heti auki. Muuten neiti oli oikein hyvässä kunnossa, edellisestä käynnistä oli paria päivää vajaa kaksi viikkoa eikä etupäässä ollut mitään kummempaa. Tähystyksestä oli tuolloin lähes viisi viikkoa, eikä olkanivelissä ollut käsiteltäessä tunnettavaa eroa! Kuinka helpottavaa, ehkä tämä tästä. Nyt on taas jo kohta viikko kulunut ja lanneselkäkin on pysynyt ojennuksessa. Ihan juuri tulee kuluneeksi jo kuusi viikkoa tähystyksestä! Käsittämätöntä ja samalla ihanaa, vapaus lisääntyy ja olen pikkuhiljaa uskaltanut tehdä (treeni)suunnitelmia loppukeväälle ja siitä eteenpäin. Kun nyt vaan ei sattuisi mitään! Nautitaan molemmat, kun päästään taas lenkille. Aikuiset on tosiaan kumpikin juoksussa eikä niitä kiinnosta kun haistelu ja merkkailu, joten ollaan Nilan kanssa käyty kaksin reippaammat lenkit (koska puolituntia ja siitä ylöspäin on jo LENKKI!!) niin, että Nipa on fleksissä. Saa pikkuhiljaa vähän spurttailla ja pääsee liikkumaan paremmin omaa tahtiaan. Se tahti on tosin sinkoilua penkalla, joten vähän joutuu vielä rajoittamaan... Ollaan myös lisätty lenkkeihin pieniä metsäpolulle poikkeamisia, kuinka ihanaa! Sisällä jatketaan edelleen jumppapallon ja tasapainotyynyn kanssa treenailua. Tule jo kevät ja lopullinen vapaus!

Katriina saa osakseen suunnattomasti rakkautta jokaisella käynnillä

No niin, selkä on suora joten mennään jo!


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kompromissielämää

Koiranpennun kuntoutus on yksi suuri kompromissi, vaikka kuinka yrittäisi tehdä kaiken parhaan tietonsa ja osaamisen mukaan, kuunnella ammattilaisia ja yrittäisi poimia sieltä ne meille sopivat tärpit. Kuitenkin, kyseessä on 7,5 kk vanha pentu. Esimerkiksi seuraavat asiat ovat vaatineet hieman myönnytyksiä:

Lenkit tehdään kävellen!
Tehdään vaan, heti kun joku kertoo miten se kävely asennetaan tuohon koiraan?? Ei se kävele oikeasti juuri koskaan. Se joko hiipii tai juoksee. Tällä hetkellä olen tyytynyt mahdollisimman rentoon raviin mahdollisimman löysällä hihnalla. Heti, jos hihan kiristyy vaihtuu askellaji peitsiin ja koko koira jännittyy töpöttämään. En missään nimessä halua sen lihasmuistiin jäävän peitsaamisesta mitään ajatusta, joten mieluummin annan sen ravata ja vaikka ottaa pari laukka-askelta.

Kävely, voiko sitä syödä?

Hyppiminen ja kaikki äkkinäiset liikkeet tulee estää!
Nila on koira, joka kiipeää aina mahdollisimman korkealle ja mahdollisimman nopeasti. Se nauttii fyysisistä haasteista ja keksii niitä itselleen lähes keinolla millä hyvänsä. Se ilmentää elämäniloaan hyppimällä paikallaan ilmaan tai itsensä ympäri ja juoksee täysiä vain tehdäkseen liukujarrutuksen heti tilaisuuden tullen. Meillä on meneillään oveluus ja ennakointi kamppailu, jotta minä ehdin ohjata sen oikeaan toimintaan, vaikka koira kaikin keinoin pyrkii toteuttamaan itseään. Tilastollisesti ollaan ehkä 50/50 tilanteessa, joskus onnistun ja joskus en.

Samat ympyrät alkaa kyllästyttää, joten käytiin kaupungilla ihmettelemässä

Häkkilepo ei ole tarpeen, kunhan koira on rauhallinen
Oikeasti, 2x20min lenkki ja päälle muutaman minuutin jumpat ja sitten se siinä pötköttelee rauhallisena? No ei lepäile. Se hajottaa kaiken. Siis aivan kaiken! Häkin sisustus muistuttaa gerbiilin pesää, pehmusteet on revitty silpuksi. Se söi aktiivisuuspantansa, yritti hajottaa sohvan ja on silpunnu järkyttävän määrän leluja. Meillä on siis edelleen käytössä häkki, missä neiti viettää yöt ja yksinolot ja välillä myös päiväunet, jos muualle rauhoittuminen ei meinaa onnistua. Tuo vaan edelleen kasvaa, eikä kauaa enää mahdu mukavasti tuohonkaan häkkiin makaamaan. Ehkä se kohta jo lopettaisi venymisen... On meillä myös toinen eristystila, mutta tuo kakara oppi avaamaan koiraportin, joten siellä ollaan vain valvottuna. Valvottuna saa myös nukkua sohvalla, jotta voi venyttää itsensä täyteen mittaan.

RIP aktiivisuuspanta...

Häkin sisustus, joka on nyttemmin kokenut jo uusia mullistuksia.
Eikä ainakaan ehjempään suuntaan.

Koiranpennun lisäksi kaikki muutkin joutuvat elämään tavallistakin enemmän kompromissien kanssa.

Liian usein, työvuoroistani riippuen, aikuiset koirat joutuvat luopumaan siitä 20 minuutin osuudesta omasta lenkistään, mikä menee pennun kanssa. Tai ennen iltavuoroa tyytymään siihen lyhyeen kävelyyn, että päästään kaikki kerralla eikä kenenkään yksinolo veny kohtuuttomaksi. Koska tottakai tähän kuluneeseen kuntoutusaikaan on osunut jo kaksi viikkoa niin, että mieheni on ollut reissuhommissa ja koirat siten keskenään kaiken minun työaikani. Yleensähän näitä viikkoja on noin kaksi vuodessa. Onneksi Nadi tuntuu lähinnä nauttivan lisääntyneestä nukkumisajasta ja Pirakin tyytyy kohtaloonsa, sillä kun on sään suhteen omat rajoitteensa jo muutenkin näin talvisin. Piraa kyllä ärsyttää pennun saama huomio, mutta selvästi se oli aluksi myös huolissaan siitä. Nyt ei enää niin huoleta, joten voi keskittyä pennun luiden varasteluun.

Pira ei Noiden kanssa kuvaan halunnut, joku raja!

Me ihmisetkin teemme kompromisseja, vai kenen mielestä tuollainen valtava häkki olohuoneessa on kaunis sisustuselementti?

Onneksi Nilan kuntoutuminen on sujunut toistaiseksi ilman takapakkeja, sillä on lihaksia myös operoidussa jalassa ja perjantain osteopatiakäynnillä pahimmat jumitkin olivat takaosassa sekä niskassa. On muuten varmaa, että tästä kurimuksesta kun päästään lentään Nipsun hihnat ja pannat nurkkaan ja me lennetään metsään! Enää muutama päivä, kun täyttyy neljä viikkoa tähystyksestä ja liikuntaa voidaan alkaa monipuolistaa. Meillä on fleksi jo odottamassa hillittyä vapautta!

Niin lähellä treenaamista, keinonurmella ja vain sermi välissä!
Suunta oli kuitenkin päinvastainen, kohti Katriinan käsiä.
Nadi osallistuu kuntoutukseen valvomalla (ja joskus nukkumalla) treenejä.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Ensimmäinen lenkki!

Tuli niin hyvä mieli meidän ensimmäisestä lenkistä tähystyksen jälkeen, että pakko on jakaa tätä iloa muillekin. Tosin muille tää on kai ihan arkea ja aika vähäistäkin, mutta ei haittaa!

Ollaan me tuossa ihan lähellä kävelty tässä jo aiemminkin, mutta on ollut niin liukasta, etten ole uskaltanut pidemmälle. Tänään oli jo aavistuksen parempi pito, joten ensimmäisen kerran tähystyksen jälkeen palattiin eri kautta kuin lähdettiin, eli tehtiin lenkki. Se kesti aikalailla tarkalleen 18 minuuttia ja oli erittäin rauhallinen tahdiltaan, mutta tuli niin tarpeeseen! Ilmeisesti meille molemmille, koska Nila on lepäillyt aika rauhassa lopun päivää. Yllättävän järkevästi se pystyi kävelemään, tosin ajankohtakin oli sellainen, ettei muuta liikennettä juuri ollut.

No niin, mennään jo kun alettiin!




Ollaan myös keskitytty kaikkeen tärkeään, kuten pienten esineiden laittamiseen laatikkoon:


Ihan mun lepäilyehdotuksia ei aina arvosteta, vaikka tuo hyvin häkissä viihtyykin.

Pieni ja säälittävä koiranpentu


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Nila 7kk ja treeni-ikävä

Jotenkin ajankulun mittaaminen on muuttanut muotoaan iäin seurannasta toipumisen tärkeisiin päivämääriin. Paljon ikää merkityksellisempää on tällä hetkellä se, että kipulääkekuuri loppuu 2.2 ja samaan aikaan ulkoiluja voi alkaa pidentää, Cartrophen-pistoksia voidaan jatkaa 3.2, 14.2 mennään uimaan ja (ainakin teoriassa) hihna voidaan haudata takaisin nurkkaansa 16.2. Lisäksi odotellaan, mihin väliin saadaan sopimaan seuraava osteopatiakäynti ja tietenkin tarkkaillaan liikkumista ja toipumista jatkuvasti. Odotellaan, että tulisi vuosi ikää ja saisi loputkin luustosta (ja samalla olat kontrolloitua) kuvattua ja olisi ehkä taas vähän viisaampi.

Tämmöisiä harrasteita tällä hetkellä
Onneksi pitää kiirettä myös töissä, saa painaa ylimääräisiä vuoroja niin jää vähemmän aikaa miettiä ja murehtia. Toki se iskee töissäkin, kun asukkaat kyselevät koska koira tulee taas ja kuinka se paranee. Se on ikävä tavalliseen arkeen ja etenkin treeneihin! Tuntuu enemmän kuin epäreilulta, että juuri, kun olin hyväksynyt Piran aktiivitreenaamisen todella olevan ohitse ja ennen kaikkea päässyt Nilan kanssa takaisin treeniympyröihin, minut sieltä kiskaistiin taas pois.
 
Kun tekee jotain asiaa yli 10 vuotta elämästään käytännössä lähes kaiken vapaa-ajan, sen tekemisen yhtäkkinen päättyminen aiheuttaa tyhjiön. Toisaalta, erona Piran ongelmiin nyt ongelmalla on nimi ja ennuste, eikä epämääräistä todennäköisyyttä ja toistuvasti uudelleen jumiutuvaa koiraa. Vuosi sitten, kun Piraa viimeksi tutkittiin laajasti ja sain eläinlääkäriltä kehotuksen treenata kovempaa jos vähän lihakset jumiutuu, käytiin parit agilitytreenit toteamassa, että ei. Sanoi kuka tahansa mitä vaan, se ei ole kunnossa eikä ainakaan treenillä parane. Sen jälkeen meni kevät ajatusta työstäessä, vielä kesällä pentujen syntyessä pyörittelin mielessäni ajatuksia epäreiluudesta Piraa kohtaa jos otan pennun, koin jotenkin luovuttavani sen osalta. Oli äärimmäisen vaikeaa päästää irti niistä haaveista ja toiveista, joita oli ehtinyt kehittää ja joita kohti oli tehnyt useamman vuoden töitä. Erityisesti agilityssä alkoi olla olo, että vihdoin olin oppimassa jotain ja koirakin alkoi olla kuulolla paremmin. Rally-tokossa ehdittiin aloittaa kisaaminen ja tokossa olin ilmoittanut sen voittajan kokeeseen, jonka jouduin kuitenkin perumaan kun koira ihan tavallisen lenkin jälkeen veti niin jumiin, ettei meinannut päästä rappusia ylös. Pettymyksiä pettymysten perään. Ja aina uudelleen omien asenteiden tarkistusta ja muistuttelua itselle, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin, meidän sohvalle kyllä vielä mahtuu varpaita lämmittämään. Onneksi siis kesällä päätin uskaltaa ottaa pennun, paremmin meidän laumaan sopivaa iloeläintä on vaikea kuvitella löytyvän! Nyt alkaa kyllä se sohva olla aika täysi, kun pentu venyy täyttämään tilan.
 
Olin (ja olen, meinaan vaan välillä unohtaa) onneni kukkuloilla, kun syksyllä pääsi ilmoittautumaan mukaan treeneihin ja suunnittelemaan tulevaa! Tuntui, että olin saanut suunnilleen elämäni takaisin, kun sain pakata tokotavarat takaisin valtaamaan autoa ja käyttää suurimman osan vapaa-ajasta koulutusasioiden pohtimiseen. Miten haluaisin viedä eteenpäin juuri tätä pentua ja kuinka saisin siitä mahdollisimman itselleni sopivan harrastuskaverin? Kaikki tuntui melkein liian hyvältä, pentu kasvoi koko ajan itselleni sopivammaksi ja kehittyi hurjin harppauksin kun lähestyttiin puolivuotispäivää. Ja sitten taas, ensin valtava huoli, murhe ja itsesyytökset. Sen jälkeen epäreiluuden tunne ja harmi. Ja nyt, aivan hirvittävä treeni-ikävä! Kun tämä kevät nyt vaan etenisi nopeasti ilman takapakkeja ja päästäisiin taas yhdessä tekemään. Tokon pariin olisi toive päästä mukaan taas kesäkaudeksi, mutta jo sitä ennen olen, ehkä eniten omaksi mielenvirkistykseksi, ilmoittanut meidät Nose Work -alkeiskurssille joka alkaa maaliskuun lopussa. Tätä olen suunnitellut myös Piralle, joten kun kurssilta saan tarvikkeet ja vinkit alkuun, pääsee Pirakin kotona nuuskuttelemaan.
 
Mutta voi agility, se vaan harmittaa. Tiedän, että moniakin OCD koiria treenaa ja kisaa, mutta olen tullut sen verran tarkaksi ja varovaiseksi, etten kyllä uskalla. Lopulta vastakkain on kuitenkin mun haluni ja koiran terveys, joten ainakin toistaiseksi tuntuu paremmalta keskittyä muuhun vaikka kuinka harmittaisi. Voi olla, että mieli tästä vielä muuttuu, mutta tällä hetkellä tuntuu liian riskialttiilta. Ehkä vielä joskus, jonain päivänä pääsen sitäkin oikeasti harrastamaan! Vaikka seuraavan 10 vuoden päästä? Tässä kun nyt ei ole treenejä täyttämässä vapaa-aikaa ja ulkona joka paikka muistuttaa lähinnä jäätikköä (ja JOKU söi mun Icebugit...) on ollut aikaa miettiä vaihtoehtoja. On alkanut tuo koiratanssi kiinnostaa, jopa niin paljon, että tutkin jo kurssitarjontaa... Saa nähdä!