Teoriassa aikuinen!

Blogin päivitys laahaa auttamatta perässä, kun tammikuussa alkaneet opinnot ja maaliskuun lopussa syntynyt vauva pitävät tietokoneajan tarkoin rajattuna. Yritetään nyt kuitenkin edes vähän!

Hile täytti huhtikuun 13. jo kaksi vuotta! Toisaalta aika menee niin nopeasti, toisaalta on edelleen vaikea uskoa, että se alkaisi nyt olla aikuinen. Hile on edelleen hyvin persoonallinen koira, joka ei todellakaan lakki kourassa odottele, mitä saisi seuraavaksi tehdä. Ehei, sillä on ihan omat projektinsa ja yhteistyötä voidaan harkita, mikäli palkka, ympäristö ja tarjotut tehtävät sattuvat olemaan mieleisiä. Se koheltaa ja rymistelee niin, että osteopaatilla ja hierojalla riittää sen kanssa töitä.

Hile on maailman rakastettavin kainalokoira, joka haluaa nukkua sohvan selkänojalla tai sylissä ja joka rakastaa vauvaa aivan valtavasti. Hile ei vaan ymmärrä, miksei tuo 2kk ikäinen ihminen vieläkään osaa rapsuttaa? Se on myös meidän koirista se, jota on vähiten haitannut ajoittainen vähäisempi liikunta tai kevään pidempi treenitauko. Se makaa selällään koivet ojossa jossain ja on toki heti valmis matkaan kun lähdetään, muttei kyllä paljon aktiviteettien perään kysele.

Hile pyörähti huhtikuun lopussa virallisissa kuvissa oikein hienoin tuloksin, kaikki näytti olevan kunnossa! Lonkat A/A, kyynärät 0/0, selkä VA0, SP0 ja LTV0 sekä olat incoccin lausumana terveet. Luuston puolesta siis kaikki hyvin onneksi, eikä muitakaan terveyshuolia ole ilmennyt jos nyt ei lasketa sitä, että se tipahtelee, koheltaa ja sutii itsensä säännöllisesti aivan solmuun. Toki tämä ei sitä itseään haittaa, mitäs pienistä!

Kevättalvella ehdittiin saada rally-toko siihen malliin, että suunnittelin jo alokasluokkaan ilmoittautumista, mutta koronapandemia ja vauvan syntymä ovat nyt siirtäneet nämä suunnitelmat syksyyn. Hile tarvitsee taas paljon varmuutta työskennellä muiden lähellä ja muistaa, että oltiin kaksin hommissa. Nosework epiksiin oltiin menossa, mutta korona peruutti nekin. Nyt ollaan pikkuhiljaa palailemassa treenien pariin, ollaan kertaalleen käyty rallattelemassa ja kertaalleen muisteltu, mitä agilityesteiden kanssa pitikään tehdä. Hilellä on ollut hauskaa, eiköhän me tästä taas pikkuhiljaa aktivoiduta kesää kohti. Eilen käytiin vaihteeksi aukomassa kropan jumit, joten nyt otetaan muutama päivä kevyesti ja jatketaan sitten harjoituksia. 

Nuku rauhassa rakas mummokoirani

Nadi

1.12.2008-26.8.2019

Rauhallista matkaa rakas musta varjoni, uskollisin ystäväni 💔

Nadin kunto romahti äkillisesti lauantaina iltapäivällä, eikä se täysin palautunut enää ennalleen. Vaihtoehtoja ei juuri ollut, joten tänään rakas musta nukahti rauhallisesti syliini eläinlääkärin vastaanotolla. Niin persoonallinen ja niin rakas, että sydän meinaa räjähtää tuskasta.

Nilan terveystuloksia

Nilalle tehtiin sterilisaatio maanantaina 17.12 tähystämällä ja samassa yhteydessä kuvattiin luusto.

Erityisesti kiinnosti nähdä operoidun olkanivelen tilanne nyt, kun tähystyksestä on kulunut lähes kaksi vuotta. Kaikeksi onneksi nivel näytti hyvältä! Pienenpieni nokka on niveleen muodostunut, mutta se ei tule todennäköisesti vuosiin jos koskaan Nilaa haittaamaan mitenkään.

Terve oikea olkanivel

01/17 operoitu vasen olkanivel, josta poistettu irtopala

Muutenkin luusto näytti varsin mukavalta, lonkat palautuivat liitosta arviolla B/B ja kyynärät 0/0

Lonkat B/B, LTV0

Oikea kyynärä

Vasen kyynärä

Myös selkälausunto ehti vielä ennen joulua, sielläkin kaikki kunnossa ja kennelliitosta lausunnot  LTV0, VA0 ja SP0

Nämä olivat ensimmäiset luustokuvat, joiden tuloksia en jännittänyt tai oikeastaan edes ajatellut, koska olin niin kauhuissani sterilisaation nukutuksesta ja leikkauksesta toipumisesta. Kaikeksi onneksi epilepsia ei ärsyyntynyt operaatiosta, vaan toimenpide oli sujunut kuin oppikirjasta. Toipuminen oli erittäin nopeaa, Nila oli mielestään noin vuorokausi tähystyksestä jo aivan kunnossa! Hihnaviikko onneksi sujui nopeasti ja nyt voidaan kaljua mahaa suojellen palata normaalielämään. Toivotaan, että hormonitoiminnan tasaantuminen vähentää kohtauksien todennäköisyyttä entisestään ja tulevaan vuoteen päästään hieman edellistä pienemmillä murheilla.

Tähystyshaavat, pienet noin 1cm reiät, jotka ovat parantuneet todella  hyvin ja nopeasti. Tässä alle vuorokausi operaatiosta ennen ensimmäistä suihkuttelua.

Aamupäiväpöhnät

Näin pikkujoulukauden kunniaksi Nila kävi maanantaina ottamassa pienen aamupäiväpöhnän, mistä heräsi munasarjoja köyhempänä ja luusto läpi skannattuna.

Olin lievästi paniikissa ennakkoon, aivan varma että epi villiintyy ja kaikki muut mahdolliset uhkakuvat mitä nyt voi keksiä, mutta kaikeksi onneksi operaatio sujui leikanneen lääkärin mukaan "kuin suoraan oppikirjasta", toki epin riskit huomioitiin lääkityksissä ja valvonnassa.

Kohtu oli ollut siisti, joten se sai jäädä paikalleen ja munasarjat vain napsaistiin tähystyksessä pois. Samalla Nilalta kuvattiin kyynärät, lonkat, selkä ja olkanivelten kontrolli. Kaikki näytti olevan oikein hyvin, ainoastaan operoidussa vasemmassa olassa näkyy pieni alkava piikki, mutta toistaiseksi sen ei pitäisi eloa vielä haitata. Liikeradat on pysyneet symmetrisinä, joten niiltä osin kaikki hyvin.

Sterkan jälkeen elellään nyt viikko-pari vähän rauhallisemmin ja aloitetaan ensi vuosi toivottavasti vähän pienemmillä murheilla! Voi kumpa sterkka osaltaan pitäisi kohtausten määrän pienenä. Ja jännitetään nyt vielä Kennelliiton kanta luustokuviin!

Kukkaistytöt

Hile kävi maanantaina ensimmäisillä rokotuksilla. Varasin ajan Nekalan Evidensiaan, niin saatiin samalla tehtyä lenkki Hatanpään Arboretumissa. On se vaan niin ihana paikka! Ja ihanat mallit, joista tosin nuorempi oli vähän haastava hallittava ihmisten ja koirien keskellä. Täytynee käydä vielä uudelleen tämän kukintakauden aikana, jäi liikaa toteuttamattomia ideoita.

Nila rakas 💗

Hile näyttää jo ihan isolta koiralta!

Nämä kaarisillat on niin hienot!

Söpöin pieni 💖

Ensimmäinen viikko kohtauksesta

Sunnuntai-ilta ja yö menivät shokissa, lähinnä istuin ja itkin. Nila läähätteli jonkin aikaa kohtauksen jälkeen, kävi hetken kuluttua vielä ulkona jaloittelemassa, söi ja nukkui sen jälkeen rauhallisesti koko yön. Minä kuuntelin ja odotin, koska tulee seuraava.

Maanantaina raahauduin aamuun töihin. Meinasin ensin ottaa Nilan mukaan, mutta se oli aamulla vielä sen verran väsynyt ja meni itse omaan sänkyynsä nukkumaan kun olin lähdössä töihin, etten sitten halunnut rasittaa sitä. Reagoi myös herätyskelloni ääneen, vaikka tämä muulloin on ollut ihan yhdentekevä ääni. Puolilta päivin en enää pystynyt olemaan, vaan hain sen mukaan ulkoilemaan yhden asiakkaani kanssa. Nila oli oma itsensä, hyväntuulinen ja touhukas.

Iltapäivällä kotiin tullessamme touhuili edelleen normaalisti pihassa, joten päätin lähteä normaalisti treeneihin. Sielläkin kaikki oli ihan tavallista, Nila teki hienosti hommia ollen ihan oma itsensä. Illalla, kun ensimmäinen vuorokausi oli takana, aloin pikkuhiljaa uskaltaa hengittää aavistuksen  vapautuneemmin.

Tiistaina Nila oli koko työpäivän kotona. Pelkäsin kotiin paluuta, koska olin maalaillut vaikka mitä kauhukuvia mieleeni. Helpotus oli suuri, kun mieheni oli tullut aiemmin kotiin ja kaikki koirat olivat portilla vastassa. Illalla ajeltiin käymään kasvatta-Katrilla, joka hieroi auki Nilan krampissa olevia lihaksia. Kyljet, niska ja oikea sisäreisi olivat ihan kauheat ja muuallakin oli reilusti jumia. Pelkäsin koko illan, että hieronta laukaisee uuden kohtauksen. Lähes hysteerisenä pidin Nilan kaiken aikaa näkyvissä ja olisin halunnut mennä herättämään sen, kun kävi nukkumaan. Pelkäsin kuitenkin turhaan, eikä uutta kohtausta onneksi tullut.

Keskiviikkonakin olin aamuvuorossa, tietenkin tälläinen viikko joita on muutama vuodessa, että ollaan "normaalin" työpäivän ajan yhtäaikaa töissä monena päivänä. Tulin ensimmäisenä kotiin ja olin valtavan ahdistunut ovea avatessa. Ajatus siitä, että kohtaus tulisi Nilan ollessa yksin on sietämätön ja aiheuttaa pelkoa kotiin tuloihin. Siellä se kuitenkin taas heilutti häntää porttinsa takana. Yritin iltapäivällä torkkua pihassa, mutta säpsähtelin vähän väliä sydän kurkussa tarkistamaan, mitä Nila tekee jos en kuullut sen puuhia. Ahdistava paniikkitunne yrittää väkisin tulla, vaikka järjellä tiedän ettei se muuta mitään näenkö koiran kaiken aikaa kotona ollessani vai en. Illalla kävin äitini ja heidän koiran kanssa lenkillä niin, että tulimme rannan kautta pois. Pelkäsin taas, järven pinnasta kimmeltävä aurinko, uinnin odotuksesta nousevat kierrokset ja mieleni maalasi jo uidessa kouristavan ja hukkuvan koiran. Pakotin kuitenkin itseni menemään rantaan, parempi heti kuin kasvattaa mörköä mielessä liian kauaa. Annoin Nilan uida parissa eri kohdassa muutaman lenkin, en paljoa edellisen päivän hieronnan ja omien pelkojeni takia. Illan vahdin taas koiraa ja olin onnellinen, kun se käpertyi viereeni nukkumaan.

Keskiviikkona alkoi huoli "vähän" näkyä naamassa... Nadi koittaa lohduttaa 💗

Torstaina ahdisti taas vähän vähemmän! Päivällä puuhailtiin kotipihassa, illan vähän viiletessä lähdettiin lenkille. Lenkki jäi sen verran lyhyeksi, että päätin mennä vielä vähän treenaamaan bortsujen kanssa. Nila teki ihan omalla tasollaan hommia uudessa paikassa, oli innokas oma itsensä. Nyt täytyisi varmaan koittaa jo kääntää ajatuksia kohti seuraavan viikonlopun kisoja ja uskoa, että me todella niihin päästään. Kotona ollessa huomasin, etten ollut koko aikaa ihan paniikissa seurannut Nilaa. Tosin se nukkui vieressä, mikä helpottaa omaa oloa valtavasti.

Perjantaina haettiin Nilan kanssa päivällä pentu kotiin, otin sen mukaan hakureissulle. Nila sai hetken olla pentulauman kanssa pihalla, osan ajasta odotteli autossa. Jännitin, laukaiseeko pennun muutto kohtauksen, joten ajattelin Nilan olevan hyvä olla mukana. Pennut kyllä olivat Nilalle jo ennestään tuttuja, mutta onhan se eri juttu ottaa yksi mukaan. Nilasta pentu on aika ihana, mutta se ei oikein tiedä miten suhtautua pennun haluun leikkiä leluilla. Nila on tehokkaasti hajottanut lähes kaikki lelut taloudesta, joten niitä on tarjolla vähän vähän. Toistaiseksi vaikuttaa hyvältä, ei ole pentukaan saanut uutta kohtausta aikaan. Ahdistus on pysynyt aika hyvin aisoissa koko päivän, kun on ollut muuta puuhaa!

Lauantaina olin iltavuorossa ja vain kerran meinasin laittaa kotiin viestin onko Nilalla kaikki ok. Jännitin pennun muuton aiheuttamaa stressiä, joten otin pennun töihin mukaan jotta aikuiset saivat hengähtää. Edelleenkään ei uutta kohtausta ole tullut. Tekisi mieli jo toivoa ja uskoa pitkiin kohtausväleihin, mutten kuitenkaan uskalla. Olen äärettömän onnellinen jokaisesta päivästä, tavallaan kohtauksen muisto hälvenee, mutta samalla pelko tavallaan lisääntyy. Huonona vertauksena vaikka hevosen selästä putoaminen, jos et putoa vuosiin, sitä saattaa alkaa jännittää jopa kohtuuttoman paljon. On todennäköistä, että se on edessä, muttet yhtään tiedä koska, missä ja miten siinä käy.

Sunnuntai, viikko täynnä! Aamupäivällä käytiin Hile-pennun ja Nilan kanssa vähän rannassa ja treenaamassa. Yllättäen hiljaisuus treenirintamalla hieman kerää kieroksia Nilaan, joten nyt on ryhdistäydyttävä! Kohtaus tulee jos tulee, joten aamusta uimaan ja sen jälkeen vähän rallya ja tokoa. Tulevana viikonloppuna olisi sekä toko- että rally kisat tiedossa, ei sinne viitsi ihan kylmiltään mennä sähläämään. Toivotaan, että sinne myös päästään paikalle!

Ahdistus ja pelko itsellä on kamalaa, kaikki arjen tilanteet on mahdollisia kohtauksen laukaisijoita mielessäni. Vaikka varsin hyvin järjellä tiedän, ettei kohtausten tuloa voi estää tai ennakoida varsinkaan näin, kun kohtaushistoriaa ei (onneksi!!!) ole yhtä enempää, kehittelee mieleni kaikesta mahdollisesta valtavia riskejä. Aurinko, vesi, uni, syväuni varsinkin, liika leikkiminen tai toisaalta liika lepäily ovat kaikki päässäni olleet jo lähes varmoja laukaisijoita. Voidaanko me treenata, toisaalta onko se työkoiran elämää olla treenaamatta? Huomaan yhtäkkiä pomppaavani kyselemään, missä se Nila nyt on? jos en heti saa sitä silmiini vaikkapa kotipihassa. Puristava tunne rinnassa tulee ja menee, muttei lähde kokonaan pois. Välillä voin fyysisesti pahoin huolesta, mutta toisaalta ensimmäisten kohtauksettomien vuorokausien jälkeen alkaa olla myös helpompia hetkiä. Haluaisin pitää Nilan ihan lähelläni ja suojella sitä kaikelta pahalta, mutta tiedän ettei se ole minun käsissäni. Olen päättänyt, että jatkamme mahdollisimman normaalia elämää treeneineen ja kisoineen niin kauan, kun se on mahdollista. Päätöksestä huolimatta epäilen tulevaisuutta toistuvasti, mutta yritän parhaani. Kaikeksi onneksi tämä on kamalaa nimenomaan ihmisille, Nila itse ei huomista sure.

Kun maailma romahtaa

En mistään hinnasta haluaisi joutua tätä kirjoittamaan, en edes miettimään. Riski oli toki tiedossa ja olemassa, niinhän se on aina bordercollieilla. Me yhdet geeniarpajaiset jo voitettiin ja napattiin ocd-arpa, mutta että nyt sitten vielä tämäkin.

Nila sai kohtuullisen voimakkaan, yleistyneen epilepsiakohtauksen sunnuntai-iltana kotipihassa.

Oltiin lähdössä iltalenkille, päästin koirat tavalliseen tapaan ulos ja menin itse hetken päästä perässä. Nila oli innoissan, muttei mitenkään erikoisen kierroksilla, ravaili rennosti kohti porttia, kun alkoi yhtäkkiä voida pahoin ja meni oksentamaan nurmikon puolelle. Ehdin mennä katsomaan, että heinää oli nautittu vähän liiaksi, kun Nila lähti hassun näköisenä kakomaan vähän matkan päähän. Siinä kohtaa tajusin, mistä on kyse, kun häntä painui vinoon mahan alle, koiran koko kroppa vääntyi kaarelle ja pää vinossa se laukkasi pihan poikki noin 10 m päähän kuin pyrkien jotain olematonta ilmahyökkäystä pakoon, luuhistui ja alkoi voimakkaasti kouristaa. Kuoristus kohtaus kesti ehkä vajaan minuutin, pahimman krampin lauetessa suusta tuli vaahtoa ja silmät alkoivat liikkua hätääntyneesti. Kesti vielä noin puoli minuuttia, että kramppi lopullisesti laukesi ja Nila alkoi palata tähän maailmaan. Ensin se meinasi pelätä minua, mutta kun kyykyssä juttelin se tuli viereen ja painautui ihan kiinni. Mieheni tuli ulos, kun Nila oli juuri päässyt jaloilleen, jolloin se murisi miehelleni ja väisti, hetken myös pälyili ympärilleen, kunnes normalisoitui. Liikkuminen oli hetken hoippuvaa ja kovasti läähätytti, mutta jonkin ajan kuluttua olo tasaantui ja Nila palautui normaaliksi itsekseen.

Mun pieni rakas kukkaistyttöni, yksi elämäni tärkeimpiä asioita 💔 Sydämeni on särkynyt, koska tiedän lähtölaskennan alkaneen aivan liian aikaisin. Olen surrut Nadia, joka täyttää kymmenen ja jonka aistit heikkenevät niin, etten tiedä miten se pimeässä tulee selviämään syksyllä. En pienintä hetkeäkään ole ajatellut, että joutuisin pelkäämään myös Nilan puolesta. En vielä tiedä, miten me tästä tullaan selviämään, mutta tuleva kesä eletään kuin viimeistä päivää. Toivotaan, että tämä yksi kamalimmista sairauksista mitä on, antaa meille tämän ensimmäisen varoituksen jälkeen vielä aikaa nauttia yhdessä olosta ja elämästä. Elämästä, joka on välillä äärimmäisen paskaa ja epäreilua.

Terveitä silmiä!

Vietettiin ilta kennelpiirillä joukkosilmätarkissa, kun olen tässä talven mittaan huolestunut sekä Piran että Nadin silmistä, kummatkaan eivät näytä enää ihan nuoren koiran silmiltä. Nilan silmät taas halusin peilata ihan mielenkiinnosta nyt nuorena. Olen pyrkinyt koirien silmät tarkistuttamaan vähintään kolmesti, nuorena, aikuisena ja vielä vanhempana.

Nilan silmät olivat odotetusti ja toivotusti täysin terveet!

Piran silmistä olen ollut huolissani, niihin kun on tuollaiset samentumat ilmestyneet. Näyttävät oudoilta, mutta mitään muutoksia silmistä ei kuitenkaan tänään löytynyt. Täytyy jatkaa seurailua ja mennä uudelleen lääkäriin, jos vaikuttaa että alkavat vaivaamaan.

Mummon silmät taas ovat selvästi jo samentuneet ja arjessa olen huomannut, ettei se enää näe kunnolla. Mitään perinnöllistä ei sieltäkään löytynyt, mutta vanhuuden kaihia kyllä. Ei vielä mitenkään hirveän paljoa, mutta kuitenkin selvästi. Kai se on myönnettävä, että se oikeasti alkaa olla vanha koira jo. Syksy ja hämärä huolettaa, mutta koitetaan nauttia kesä ensin ja murehditaan syksyllä jos aihetta on!

Silmätarkastukset suoritti Lotta Axelson.

Muuten sain kyllä olla tyytyväinen, Nadia vähän jännitti ja ahdisti kun oli paljon koiria ja ihmisiä, mutta bortsut makoilivat tylsistyneinä lattialla ja siirtyivät aina pyynnöstä eteenpäin. Niin helppoja, vaikka ennakkoon vähän epäilytti lähteä yksin kaikkien kolmen kanssa ahtaisiin tiloihin missä on paljon koiria. Tarkastuksessa kaikki olivat hienosti, Nadi peilattiin lattialla ja bortsut pöydällä.

Mennyttä ja tulevaa

Vuoden vaihde lähenee, joten voisi olla aika käydä läpi mennyttä vuotta ja hieman suunnitella tulevaa.

Nila

Vuosi sitten olen ehtinyt juuri tehdä suunnitelmat keväälle ja jotain pieniä tavoitteitakin asettaa, varovaisina tavoitteina on ollut rallyn ja tokon korkkaus vuoden aikana sekä agilityn pohjataitojen luominen. Hyvä, kun olen nämä ehtinyt muistiin kirjoittaa, kun kaikki suunnitelmat meni uusiksi ja päädyttiin aktiivisen treenikevään sijaan leikkauspöydälle. Kaikeksi onneksi sekä leikkaus että kuntoutus sujui ilman suurempia ongelmia ja loppukeväästä päästiin takaisin normaalimpaan elämään treeneineen ja kunnollisine lenkkeineen. Treenit lähtivät käyntiin hyvin ja edistys on ollut todella nopeaa, aika usein sitä itsekin meinaa unohtaa kuinka lyhyen aikaa varsinaisesti mitään lajitreeniä on tehty, kun touko/kesäkuussa vasta on täysin vapauduttu liikuntarajoitteista. Vaikka tammikuussa ocd-diagnoosi tuntui lähes maailmanlopulta ja olin varma, että jotain menee vikaan, ei se tällä hetkellä juurikaan vaikuta arkeemme. Toki, agilityhaaveet olen toistaiseksi haudannut ja olen pyrkinyt huolehtimaan Nilan kropasta kokonaisvaltaisesti mahdollisimman hyvin, jottei olkanivel rasitu ylimääräistä tai aiheuta kompensaationa jotain muuta vaivaa. Luustokuviin piti mennä tämän vuoden puolella, mutta tuli pieni viivytys karenssiaikojen takia, joten kuvaus siirtyy alkuvuoteen. Samalla kurkataan myös olat ja ollaan sen jälkeen hieman viisaampia missä mennään. Terveyden osalta toivotaan, että ensi vuosi sujuu oireettomana ja ilman suurempia tapaturmia, jotta saadaan keskittyä mieluisampiin asioihin.

Tokon osalta kokeet jäi tänä vuonna korkkaamatta, kokonaisuus tarvitsee vielä lisää varmuutta ennen kuin haluan tuon herkästi kuumuvan teinin tokokehään viedä. Koekehien korkkaus on kyllä edessä kevään aikana. Tavoitteena ensi vuodelle on pysyä treeni- ja koekunnossa ja saada alaluokista hyvää kokemusta ennen ylempiin siirtymistä. Treenilistan kärjessä komeilee mielentilanhallinta ja kokonaisuudet ja niiden perässä vino pino pieniä, paljon treeniä tarvitsevia palasia. Toiveissa on, että saamme näytettyä edistystä riittävästi myös nuorten koirien tokoringissä ja näin saisimme jatkaa vielä toisen vuoden mukana.

Rally-tokossa korkattiin kisaura ja ansaittiin kolmella kisalla RTK1 koulutustunnus, mihin olen oikein tyytyväinen. Avoimeen luokkaan oltaisiin valmiita, pari pientä viilausta ja ei kun sovittelemaan työvuoroja ja kisakalenteria yhteen. Nila tosin aloittanee juoksun ihan tässä lähiaikoina, joten voi olla että odotellaan se ensin alta pois. Ensi vuodelle rallyssa tavoitteena RTK2 ja mahdollisesti myös voittajaan siirtyminen, oikealla seuraaminen meillä on jo hyvällä mallilla joten hyppäys ei sen osalta ole kovinkaan iso.

Koiratanssi tuli mukaan kuvioihin vähän vahingossa ja on edelleen sellainen sivulaji, jota tehdään kun muilta jutuilta joudetaan tai tulee hyvä tilaisuus kokeilla jotain uutta. Erityisesti HTM on meillä ollut työnalla ja ensimmäinen ohjelma on valmis, ensiesiintyminenkin siintää jo lähitulevaisuudessa. Sen jälkeen ollaan vähän viisaampia, onko oma ajatukseni lajista lähelläkään haluttua. Pari uutta positiota olisi tarkoitus joka tapauksessa seuraamiseen opiskella, niistä kun olisi välillisesti hyötyä myös tokoon ja rallyyn. Jännää kokeilla jotain ihan uutta ja tuntematonta! HTM ja rally-toko myös tasoittavat kropan kuormitusta tokolta, mikä on yhtenä isona osatekijänä ja motivaattorina ollut näitä juttuja puuhaillessa. Mutta koiratanssikuulumisiin palataan tässä parin viikon sisällä!

Paimentamaan päästiin kesän ja syksyn aikana muutamia kertoja. Tässä lajissa on editys ollut huimaa vähäisistä treenimääristä huolimatta. Toiveena on ensi kesänä päästä hieman säännöllisemmin lampaille ja kehittyä lisää tässä erittäin kiinnostavassa ja haastavassa lajissa.

Jälkeä tehtiin satunnaisesti. Nila on luontaisesti niin taitava nenänkäyttäjä, että tässä ei ohjaajalla ole juuri muuta virkaa kuin yrittää olla pilaamatta hyvää aihiota. Jälkeä jatketaan ajan ja motivaation mukaan, kisatavoitteita ei ainakaan vielä ole. Esineitäkin pitäisi muistaa tehdä, ihan vaan että on sitten palasia jo olemassa jos vaikka sinne kokeisiin joskus eksytään! Lisäksi maastolajit on mukavaa puuhailua ja vastapainoa kentällä hinkuttamiseen, tekee hyvää sekä koiralle että ohjaajalle.

Pira

Pira voi paremmin kuin vuosiin! Sen viimeinen agilitystartti on ollut lokakuussa 2015, minkä jälkeen se on paria pientä yritystä lukuunottamatta ollut sairauslomalla. Nyt, ilman mitään suuria muutoksia oikein missään, se yhtäkkiä vaan parani. Tämä osaltaan kyllä tukee ajatusta, että välilevyt ne siellä ovat harmia selässä aiheuttaneet. Edelleenkään ei Piran elämässä ole mitään suuria muutoksia tehty, se saa liikkua ja leikkiä mielensä mukaan, mutta kovalle treenille en uskalla sitä altistaa. Toivotaan sormet ja varpaat ristissä, että se nyt pysyisi kunnossa! Olen niin onnellinen, että se leikkii, leikittää Nilaa ja Nadia, hyppii, loikkii ja saa riemuhepuleita, vaikka on ollut märkää ja koleaa, mikä on viimeiset vuodet ollut sille todella hankalaa aikaa. Tosin nyt, kun selkä on parempi, vaivaa yksi varvas ajoittain. Jossain kohtaa täytyy kuvauttaa etutassut ja kurkata, mikä siellä kaihertaa. En ole kuviin kiirehtinyt, kun koira on elämäniloisempi ja parempivointisempi kuin vuosiin, mutta toki tuo täytyy tarkistaa kun jotain siellä selvästi on.

Harrastusten osalta en aseta mitään tavotteita, pienesti ollaan kotioloissa temppuiltu ja kokeiltu nosework juttuja, mutta itselleen uskollisena se kiihtyy nollasta sataan heti ja ehtii tehdä noin sata asiaa täysillä ennen mitään ohjetta tai käskyä. Pieniä eteistreenejä olen sen kanssa nyt tehnyt myös rallyä ajatellen, olisihan se kiva jos vaikka ne pari puuttuvaa rallyn alo-tulosta saataisiin haettua. Tästä ei kuitenkaan mitään paineita, tärkeintä olisi pysyä kunnossa. Intoa Piralla kuitenkin riittäisi, joten koetellaan kroppaa varovaisesti. Periaatteessa se osaisi pienellä muistuttelulla myös rallyn avoimen asiat, mutta koitan olla innostumatta sen kanssa nyt liikaa.

Nadi

Mummokoira on viimeisen vuoden aikana jotenkin vanhentunut, se nukkuu entistäkin sikeämmin ja on omissa omituisuuksissaan entistä tarkempi. En osaa sitä iän puolesta pitää vielä mitenkään vanhana, mutta jotenkin on ajan rajallisuus konkretisoitunut sen kanssa nyt syksystä entisestään. Sillä on rinnassa patti, mikä tarvinee poistaa ja samalla tehdään muutenkin terveystarkastus, Nadilla kun ei ole koskaan ollut mitään isompaa ongelmaa terveyden osalta niin eläinlääkärikäynnit ovat jääneet rokotuksiin. Se saa olla ja hömpötellä mukana tai jäädä halutessaan kotiin. Lenkille se kyllä useimmiten haluaa, iltalenkit välillä jää väliin kun ei herää mukaan lähtemään. Kotipihassa oleilua Nadi ei enää juuri arvosta, vaan hetken ulkona oltuaan menee ovelle odottamaan sisään pääsyä, vaikka kaikki muut ulkona olisivat. Toivotaan, että isommilta vaivoilta vältyttäisiin jatkossakin.

Se tuntuu normaalilta!

Voiko parempaa lausetta kuullakaan koko alkuvuoden sairasloman jälkeen, kuin koko ajan koiraa hoitaneen Katriinan suusta sanat 'se tuntuu ja näyttää just siltä, miltä sen tuossa iässä kuuluukin'. Onnen päivä!! Kuluneet kolme viikkoa Nila on saanut liikkua ensin pienin rajoituksin ja nyt jo ihan normaalisti, pari kertaa on käyty kaverilenkeillä myös reippaampien koirien kanssa, ja siitä huolimatta se tuntuu normaalilta! Me voidaan aloittaa projekti jäävät ja staattiset asennot ja vaikka miten monta muuta, lenkkeillä ja touhuta ilman jatkuvaa koiran kyttäämistä (mitä teen kyllä silti, varmaan koko sen iän). Oli puhetta myös luustokuvista, kuulemma kannattaisi odotella syksyyn kun kroppa on vielä niin kesken. Täytyy yrittää, vaikkei millään malttaisi...!

Nilalla oli oma tyyny mukana valvomassa tilannetta

Myös Pira hoidettiin ja olihan se taas jumissa, lisäksi vielä valeraskauden jäljiltä ihan nesteessä, mutta ei niin pahasti kun pelkäsin. Olin ihan varma, että sillä on jotain isompaa etupäässäkin, mutta kompensaatiota takaa se "vain" oli, ristikkäinen, oikea etujalka reagoi lanneselän ja vasemman takajalan ongelma-alueeseen. Seuraavat päivät sen näyttää, kuinka hyvin se tällä kertaa vastasi lopulta käsittelyyn. Pira on, nesteen kertymisestä huolimatta, ollut nyt viime ajat hyväntuulinen ja leikkisä, mikä on hyvä. Se on saanut aina välillä tehdä pieniä tempputreenejä ja voi kuinka se onkaan onnellinen! Toivotaan, että tämä tilanne säilyisi näin tai ei ainakaan menisi huonommaksi.

Nadi halusi myös, edes ihan vähän

Nadikin oli mukana, oikeasti siksi etten viitsinyt jättää sitä yksin kotiin, mutta omaksta mielestään ehdottomasti hoidon tarpeesta. Se hyvin päättäväisesti parkkeerasi itsenä Piran vuoron jälkeen Katriinan jalkoihin, eikä ollut kuulevinaan mitään "ei ole sinun vuorosi", "väistäpä" saati "ei tänään" kehotuksia. Se tyynesti vaan makasi ja kurkki meitä, että no, sitä hoitoa nyt! Ja saihan se oman pienen käsittelyn sitten, vanhimman etuoikeudella. Eipä sillä mitään kummempaa hoidettavaa olisi ollutkaan, joten hyvä kun tuli tarkistettua samalla. Lihaksensa se on kadottanut, vaikka samat lenkit se liikkuu kuin nuo nuoremmatkin, mutta tempo on vähän erilainen... Täytyy koittaa nyt antaa sille reilusti ruokaa, jos edes jotain saataisiin vielä takaisin. Siihen on välillä vähän hankala suhtautua, kun ikää ei ole kuin 8,5 vuotta, ulkoinen olemus on ihan ikäisensä, mutta rauhallinen temperamentti korostuu entisestään ja vauhti hidastuu, josko se nyt mikään ripeä ole koskaan ollutkaan. Syntymäonnellinen se on edelleen, höppänä ja juuri siksi niin kovin rakas. Jotenkin sitä säikähti ja tajusi tuon ihan oikeasti vanhenevan, kun huomasin lihaksiston muutoksen. Vaikkei lihasten lähtö mikään ihme ole, tuo kun nukkuu tilaisuuden tullen vaikka 23,5h vuorokaudessa...

Pieniä suuria onnen hetkiä

Vapaa viikonloppu ja aurinko, voiko paremmin osua! On ihanaa, että Nilan kanssa pystyy jo elämään ajoittain lähes normaalia elämää, toki tietyillä rajoitteilla. Eilen suunnattiin heti aamupäivästä kaveriperheen kanssa jäälle ja läheiselle laavulle ulkoilemaan. Kun matka ei ollut pitkä, pääsi Nilakin mukaan ja kyllä se nautti! Monta tuntia ulkona, vaikkakin fleksissä ja rauhallisesti, tuli todellakin tarpeeseen! Mukana oli vielä lapsia, joten katseltavaa riitti niin luonnossa kuin ihmisissä.

Lasten syödessä jostain syystä totesin viisaammaksi ottaa kaikki koirat kiinni 

Piralla riitti tärkeitä puuhommia

Laavuretken päälle Nipsu pääsi vielä uimaan siskonsa Popan kanssa. Uinti reissu oli onnea kyllä lähinnä Nilalle, sillä keitti ihan ylitse kun JOKU UI NILAN ALTAASSA kun mentiin paikalle. Se huusi, kiljui, vinkui ja haukkui samaan aikaan eikä meinannut millään pystyä asettumaan vaikka mentiin pois tilasta ja yritettiin rauhallisempaa lähestymistä. Lopulta otin sen kainaloon ja kannoin pesulle, niin pysyi jotenkin järjissään. Se on aivan mahdoton vesipeto, reilun vartin uinnin aikana se kävi kerran poissa altaasta ja pari kertaa ponnistamassa rampilta uuteen vauhtiin. Muuten se uiskenteli ympyrää altaassa koko ajan. Alla Popan omistajan kuvaama video neitien uimisesta, Popa vasta toista kertaa uimassa oman ocd-operaationsa jälkeen.

Nila on pikkuhiljaa saanut myös pienen osan vapauttaan takaisin, omalla pihalla saa käydä vapaana pissalla silloin, kun mielentila on tarpeeksi rauhallinen. Myös siirtymät autoon ja autosta onnistuu jo vapaana, jopa silloin kun mukana on aikuisetkin koirat. Pyrin palauttamaan rutiineja mahdollisimman luontevasti takaisin normaaliin heti, kun se turvallisesti onnistuu, jottei vapaudesta tulisi mitään liian ihanaa ja erikoista. Toki vielä ei tulisi mieleenkään sanoa sille "vapaa" missään tilanteessa missä se on ilman hihnaa tai muita koiria on mukana. Mutta vapautta kohti mennään!

Tänään käytiin ensimmäistä kertaa metsässä lenkillä, aiemmin ollaan tehty vaan lyhyitä pyörähdyksiä  poluilla osana lenkkejä. Kyllä oli paljon haisteltavaa ja ihmeteltävää, vähän meinasi hirttää vauhti kaahauksen puolelle paikoitellen ja fleksin kanssa kulkemista piti muistutella tasaisesti. Mutta kylläpä oli mukavaa. Ainakin aina silloin, kun Nila malttoi kuunnella mistä ja miten mennään. Menisi nyt aika nopeasti!

Toivotaan paljon aurinkoisia ulkoilupäiviä, jotta nämä viimeisetkin hihnaviikot kuluisivat äkkiä. Nopeasti on kyllä aika tähän asti kulunut, joten eiköhän se kohta ole tämä saikku lusittu. Kun vaan nyt kaikki sujuisi loppuun asti hyvin!

Hyvällä asialla

Hannes Lohen koirien geenitutkimustyöryhmä tekee hienoa työtä perinnöllisten sairauksien taustojen selvittämiseksi.  Yhtenä projektina on juurikin bordercollieden osteokondroosi muutokset, joten Nila kävi tänään Kulo-emän ja samasta vaivasta kärsivän Popa-siskon kanssa luovuttamassa jokainen 3ml verta tutkimukselle. Alustavia tuloksia on jo saatu ja niitä suuntaamme kuuntelemaan huhtikuussa, erittäin mielenkiintoista, kun sattui vielä näin akuuttiin hetkeen meidän kohdalla. 

Olen muistakin koiristani näytteet antanut, vaikkei niillä suoraan mihinkään tutkimukseen sopivaa vaivaa ole ollutkaan. Vaikka Nilan sairaus on erittäin ei toivottu, niin tuntuu hyvältä, jos pystyy edes sen 3ml verran olemaan muille hyödyksi! Näytteitä erityisesti sairastuneista koirista ja niiden oireettomista sisaruksista kaivataan akuutisti, joten jos osuu kohdalle niin kiireesti verta luovuttamaan 😊

Nila, Popa ja Kulo. Ainoa, missä kaikki näyttivät suunnilleen normaaleilta...

Siskosten jälleen näkeminen oli vähintäänkin riemukas.

Pienet painit edes!

Nilalla meni vähän lujaa...

Todistekuva, osasi se yksin odotella ihan rauhassakin!

Ensimmäinen lenkki!

Tuli niin hyvä mieli meidän ensimmäisestä lenkistä tähystyksen jälkeen, että pakko on jakaa tätä iloa muillekin. Tosin muille tää on kai ihan arkea ja aika vähäistäkin, mutta ei haittaa!

Ollaan me tuossa ihan lähellä kävelty tässä jo aiemminkin, mutta on ollut niin liukasta, etten ole uskaltanut pidemmälle. Tänään oli jo aavistuksen parempi pito, joten ensimmäisen kerran tähystyksen jälkeen palattiin eri kautta kuin lähdettiin, eli tehtiin lenkki. Se kesti aikalailla tarkalleen 18 minuuttia ja oli erittäin rauhallinen tahdiltaan, mutta tuli niin tarpeeseen! Ilmeisesti meille molemmille, koska Nila on lepäillyt aika rauhassa lopun päivää. Yllättävän järkevästi se pystyi kävelemään, tosin ajankohtakin oli sellainen, ettei muuta liikennettä juuri ollut.

No niin, mennään jo kun alettiin!

 

Ollaan myös keskitytty kaikkeen tärkeään, kuten pienten esineiden laittamiseen laatikkoon:

Ihan mun lepäilyehdotuksia ei aina arvosteta, vaikka tuo hyvin häkissä viihtyykin.

Pieni ja säälittävä koiranpentu

Nila 7kk ja treeni-ikävä

Jotenkin ajankulun mittaaminen on muuttanut muotoaan iäin seurannasta toipumisen tärkeisiin päivämääriin. Paljon ikää merkityksellisempää on tällä hetkellä se, että kipulääkekuuri loppuu 2.2 ja samaan aikaan ulkoiluja voi alkaa pidentää, Cartrophen-pistoksia voidaan jatkaa 3.2, 14.2 mennään uimaan ja (ainakin teoriassa) hihna voidaan haudata takaisin nurkkaansa 16.2. Lisäksi odotellaan, mihin väliin saadaan sopimaan seuraava osteopatiakäynti ja tietenkin tarkkaillaan liikkumista ja toipumista jatkuvasti. Odotellaan, että tulisi vuosi ikää ja saisi loputkin luustosta (ja samalla olat kontrolloitua) kuvattua ja olisi ehkä taas vähän viisaampi.

Tämmöisiä harrasteita tällä hetkellä

Onneksi pitää kiirettä myös töissä, saa painaa ylimääräisiä vuoroja niin jää vähemmän aikaa miettiä ja murehtia. Toki se iskee töissäkin, kun asukkaat kyselevät koska koira tulee taas ja kuinka se paranee. Se on ikävä tavalliseen arkeen ja etenkin treeneihin! Tuntuu enemmän kuin epäreilulta, että juuri, kun olin hyväksynyt Piran aktiivitreenaamisen todella olevan ohitse ja ennen kaikkea päässyt Nilan kanssa takaisin treeniympyröihin, minut sieltä kiskaistiin taas pois.

 

Kun tekee jotain asiaa yli 10 vuotta elämästään käytännössä lähes kaiken vapaa-ajan, sen tekemisen yhtäkkinen päättyminen aiheuttaa tyhjiön. Toisaalta, erona Piran ongelmiin nyt ongelmalla on nimi ja ennuste, eikä epämääräistä todennäköisyyttä ja toistuvasti uudelleen jumiutuvaa koiraa. Vuosi sitten, kun Piraa viimeksi tutkittiin laajasti ja sain eläinlääkäriltä kehotuksen treenata kovempaa jos vähän lihakset jumiutuu, käytiin parit agilitytreenit toteamassa, että ei. Sanoi kuka tahansa mitä vaan, se ei ole kunnossa eikä ainakaan treenillä parane. Sen jälkeen meni kevät ajatusta työstäessä, vielä kesällä pentujen syntyessä pyörittelin mielessäni ajatuksia epäreiluudesta Piraa kohtaa jos otan pennun, koin jotenkin luovuttavani sen osalta. Oli äärimmäisen vaikeaa päästää irti niistä haaveista ja toiveista, joita oli ehtinyt kehittää ja joita kohti oli tehnyt useamman vuoden töitä. Erityisesti agilityssä alkoi olla olo, että vihdoin olin oppimassa jotain ja koirakin alkoi olla kuulolla paremmin. Rally-tokossa ehdittiin aloittaa kisaaminen ja tokossa olin ilmoittanut sen voittajan kokeeseen, jonka jouduin kuitenkin perumaan kun koira ihan tavallisen lenkin jälkeen veti niin jumiin, ettei meinannut päästä rappusia ylös. Pettymyksiä pettymysten perään. Ja aina uudelleen omien asenteiden tarkistusta ja muistuttelua itselle, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin, meidän sohvalle kyllä vielä mahtuu varpaita lämmittämään. Onneksi siis kesällä päätin uskaltaa ottaa pennun, paremmin meidän laumaan sopivaa iloeläintä on vaikea kuvitella löytyvän! Nyt alkaa kyllä se sohva olla aika täysi, kun pentu venyy täyttämään tilan.

 

Olin (ja olen, meinaan vaan välillä unohtaa) onneni kukkuloilla, kun syksyllä pääsi ilmoittautumaan mukaan treeneihin ja suunnittelemaan tulevaa! Tuntui, että olin saanut suunnilleen elämäni takaisin, kun sain pakata tokotavarat takaisin valtaamaan autoa ja käyttää suurimman osan vapaa-ajasta koulutusasioiden pohtimiseen. Miten haluaisin viedä eteenpäin juuri tätä pentua ja kuinka saisin siitä mahdollisimman itselleni sopivan harrastuskaverin? Kaikki tuntui melkein liian hyvältä, pentu kasvoi koko ajan itselleni sopivammaksi ja kehittyi hurjin harppauksin kun lähestyttiin puolivuotispäivää. Ja sitten taas, ensin valtava huoli, murhe ja itsesyytökset. Sen jälkeen epäreiluuden tunne ja harmi. Ja nyt, aivan hirvittävä treeni-ikävä! Kun tämä kevät nyt vaan etenisi nopeasti ilman takapakkeja ja päästäisiin taas yhdessä tekemään. Tokon pariin olisi toive päästä mukaan taas kesäkaudeksi, mutta jo sitä ennen olen, ehkä eniten omaksi mielenvirkistykseksi, ilmoittanut meidät Nose Work -alkeiskurssille joka alkaa maaliskuun lopussa. Tätä olen suunnitellut myös Piralle, joten kun kurssilta saan tarvikkeet ja vinkit alkuun, pääsee Pirakin kotona nuuskuttelemaan.

 

Mutta voi agility, se vaan harmittaa. Tiedän, että moniakin OCD koiria treenaa ja kisaa, mutta olen tullut sen verran tarkaksi ja varovaiseksi, etten kyllä uskalla. Lopulta vastakkain on kuitenkin mun haluni ja koiran terveys, joten ainakin toistaiseksi tuntuu paremmalta keskittyä muuhun vaikka kuinka harmittaisi. Voi olla, että mieli tästä vielä muuttuu, mutta tällä hetkellä tuntuu liian riskialttiilta. Ehkä vielä joskus, jonain päivänä pääsen sitäkin oikeasti harrastamaan! Vaikka seuraavan 10 vuoden päästä? Tässä kun nyt ei ole treenejä täyttämässä vapaa-aikaa ja ulkona joka paikka muistuttaa lähinnä jäätikköä (ja JOKU söi mun Icebugit...) on ollut aikaa miettiä vaihtoehtoja. On alkanut tuo koiratanssi kiinnostaa, jopa niin paljon, että tutkin jo kurssitarjontaa... Saa nähdä!

Hyvästi tikit!

Eilen illalla nappasin tikit pois. Jos nyt voi puhua nappaamisesta, kun toinen pitää ei niin innokasta aikuisen koiran kokoista pentua sylissä ja toinen tihrustaa tummia tikkejä mustasta karvasta. Nila oli aivan varma, että nyt tapahtuu jotain ehdottoman kamalaa ja varmasti kohtalokasta, mutta varsinaista tikkien poistoa se ei kyllä tainnut edes huomata. Sillä on tässä samaan aikaan "hauska" mörköilyvaihe menossa, mitä tämä tylsyys ehdottomasti helpottaa.... Helpottaa keksimään kaikkia suuria ja vaarallisia asioita. Ne vaan tuppaa unohtumaan suunnilleen samaa tahtia tai ainakin viimeistään, kun tarjoaa käsikosketuksen vaihtoehdoksi pöljäilylle. Aaa, töitä! No eihän tässä sitten mitään ollutkaan! Oon vaan koittanut olla varovainen tämän kanssa, ettei sille missään kohtaa pääsisi kehkeytymään ajatusta että pöljäilemällä saa töitä (joita muuten ei juurikaan ole nyt tarjolla).

Haavat ovat parantuneet todella hyvin, tähystysreikiä ei enää edes erota. Nila on antanut tikkien aika hyvin olla rauhassa, toki päällä on pidetty paitaa joka kyllä on ottanut osumaa ihan reilusti. Ihanaa päästä pöntöstä eroon kokonaan! Tosin mietin jo, että pitäisikö sitä sittenkin pitää yöt ja yksinolot, kun meno pömpelin kanssa on edes pari astetta rauhallisempaa... Alkaa nimittäin vauhti nousta entisestään päivä päivältä. Käsittämättömän pienissä tiloissa saa tehtyä vaikka mitä akrobaattisia suorituksia.

Nila on kunnostautunut kotiapulaisena entistä tarmokkaammin. Siivoaminen on todella helppoa, kun pieni bc kävelee samoissa askeleissa ja työntää lelua tai mitä tahansa esinettä käteen/taskuun/ selkään. Minä (hölmö) ajattelin, että se olisi sillai sopivasti kiinnostavaa hommaa niin voisi kulkea mukana, mutta imurointihan onkin tässä muuttunut yhdeksi siisteimmistä asioista maailmassa! Oikeastaan kaikki on siisteintä koskaan, mihin vaan saa osallistua. Pyykinpesu on suosikkeja, kun pyörivää rumpua voi ihmetellä luukun läpi ja telineessä olevien, märkien, puhtaiden vaatteiden alla voi kiehnätä edes takaisin ja yrittää varastaa sukat telineestä. Miten siistiä!

Tässä me imuroidaan. Tai yritetään. Hiiri osalistuu aktiivisesti!

Erittäin kiinnostava pyykkikone

Nilan siskolla on ollut jo joulusta asti käytössä aktiivisuuspanta, mitä jo heti himoitisin itsellenikin, mutten keksinyt perustetta sen hankinnalle aiemmin. Nyt, kun olemme yhdessä todenneet sen olevan aika hyödyllinen apu liikunnan seurannassa, päätin meillekin moisen hankkia. Nyt on muutaman päivän ollut käytössä Kaunilan aktiivisuuspanta, joka mittaa koiran touhuja. Mielenkiintoista lisäinfoa, tosin Nila ei oikein arvosta pantaa kaulassaan ja toistaiseksi onkin arvoitus, kuinka sen sille nyt ilman pönttöä päässä uskaltaa ilman valvontaa jättää. Eilen illalla mittarin jo pelastin kertaalleen sen suusta. Toisaalta tieto myös lisää tuskaa, neiti ei juuri hereillä ollessaan eli käytännössä muulloin kuin yöllä lepäile. Se puuhailee kaiken aikaa jotain, aivan sama missä tilassa sitä pitää. Pienessäkin tilassa saa myös aikaiseksi erittäin sujuvasti erilaisia loikkia ja syöksyjä. Kumpa aika nyt vaan menisi nopeasti! Onneksi nyt pikkuhiljaa voidaan aloittaa myös ulkoilujen pidentäminen, tosin kuinka sen turvallisesti ja järkevästi saa toteutettua onkin ihan toinen kysymys. Nyt ollaan pysytelty omalla pihalla, missä ulkoilu sujuu pääasiassa rauhallisesti ravaillen löysällä hihnalla. Heti, kun mennään portin ulkopuolelle, muuttuu vauhti ja asenne aivan toiseksi eikä hihnakäytöksestä ole tietoakaan. Täytynee siirtyä taskuruokintaan, että saadaan joku ajatus mukaan ulkoiluihin. Ensimmäinen uintivuoro on jo varattuna, mutta hetki siihen vielä on aikaa. Toivotaan kuntoutumisen jatkuvan yhtä hyvin kuin tähänkin asti, neidin puuhakkuudesta huolimatta.

Aikuiset koirat ovat joutuneet myös kärsimään osansa nuorimman saikusta, kun lenkit on lyhentyneet ja suuri osa ulkoiluista on vietetty omalla pihalla. Onneksi ollaan saatu edes hetkittäin nauttia myös kauniista säästä jatkuvien luistinratakelien lisäksi! Pira on taas enemmän jumissa, joten sen kanssa ollaan aika varovasti liukkailla liikuttu muutenkin, nyt vielä varovaisemmin. Yksi akuutisti kuntoutettava kerrallaan riittäisi oikein hyvin...