Kun maailma romahtaa

En mistään hinnasta haluaisi joutua tätä kirjoittamaan, en edes miettimään. Riski oli toki tiedossa ja olemassa, niinhän se on aina bordercollieilla. Me yhdet geeniarpajaiset jo voitettiin ja napattiin ocd-arpa, mutta että nyt sitten vielä tämäkin.

Nila sai kohtuullisen voimakkaan, yleistyneen epilepsiakohtauksen sunnuntai-iltana kotipihassa.

Oltiin lähdössä iltalenkille, päästin koirat tavalliseen tapaan ulos ja menin itse hetken päästä perässä. Nila oli innoissan, muttei mitenkään erikoisen kierroksilla, ravaili rennosti kohti porttia, kun alkoi yhtäkkiä voida pahoin ja meni oksentamaan nurmikon puolelle. Ehdin mennä katsomaan, että heinää oli nautittu vähän liiaksi, kun Nila lähti hassun näköisenä kakomaan vähän matkan päähän. Siinä kohtaa tajusin, mistä on kyse, kun häntä painui vinoon mahan alle, koiran koko kroppa vääntyi kaarelle ja pää vinossa se laukkasi pihan poikki noin 10 m päähän kuin pyrkien jotain olematonta ilmahyökkäystä pakoon, luuhistui ja alkoi voimakkaasti kouristaa. Kuoristus kohtaus kesti ehkä vajaan minuutin, pahimman krampin lauetessa suusta tuli vaahtoa ja silmät alkoivat liikkua hätääntyneesti. Kesti vielä noin puoli minuuttia, että kramppi lopullisesti laukesi ja Nila alkoi palata tähän maailmaan. Ensin se meinasi pelätä minua, mutta kun kyykyssä juttelin se tuli viereen ja painautui ihan kiinni. Mieheni tuli ulos, kun Nila oli juuri päässyt jaloilleen, jolloin se murisi miehelleni ja väisti, hetken myös pälyili ympärilleen, kunnes normalisoitui. Liikkuminen oli hetken hoippuvaa ja kovasti läähätytti, mutta jonkin ajan kuluttua olo tasaantui ja Nila palautui normaaliksi itsekseen.

Mun pieni rakas kukkaistyttöni, yksi elämäni tärkeimpiä asioita 💔 Sydämeni on särkynyt, koska tiedän lähtölaskennan alkaneen aivan liian aikaisin. Olen surrut Nadia, joka täyttää kymmenen ja jonka aistit heikkenevät niin, etten tiedä miten se pimeässä tulee selviämään syksyllä. En pienintä hetkeäkään ole ajatellut, että joutuisin pelkäämään myös Nilan puolesta. En vielä tiedä, miten me tästä tullaan selviämään, mutta tuleva kesä eletään kuin viimeistä päivää. Toivotaan, että tämä yksi kamalimmista sairauksista mitä on, antaa meille tämän ensimmäisen varoituksen jälkeen vielä aikaa nauttia yhdessä olosta ja elämästä. Elämästä, joka on välillä äärimmäisen paskaa ja epäreilua.