Ensimmäinen viikko kohtauksesta

Sunnuntai-ilta ja yö menivät shokissa, lähinnä istuin ja itkin. Nila läähätteli jonkin aikaa kohtauksen jälkeen, kävi hetken kuluttua vielä ulkona jaloittelemassa, söi ja nukkui sen jälkeen rauhallisesti koko yön. Minä kuuntelin ja odotin, koska tulee seuraava.

Maanantaina raahauduin aamuun töihin. Meinasin ensin ottaa Nilan mukaan, mutta se oli aamulla vielä sen verran väsynyt ja meni itse omaan sänkyynsä nukkumaan kun olin lähdössä töihin, etten sitten halunnut rasittaa sitä. Reagoi myös herätyskelloni ääneen, vaikka tämä muulloin on ollut ihan yhdentekevä ääni. Puolilta päivin en enää pystynyt olemaan, vaan hain sen mukaan ulkoilemaan yhden asiakkaani kanssa. Nila oli oma itsensä, hyväntuulinen ja touhukas.

Iltapäivällä kotiin tullessamme touhuili edelleen normaalisti pihassa, joten päätin lähteä normaalisti treeneihin. Sielläkin kaikki oli ihan tavallista, Nila teki hienosti hommia ollen ihan oma itsensä. Illalla, kun ensimmäinen vuorokausi oli takana, aloin pikkuhiljaa uskaltaa hengittää aavistuksen  vapautuneemmin.

Tiistaina Nila oli koko työpäivän kotona. Pelkäsin kotiin paluuta, koska olin maalaillut vaikka mitä kauhukuvia mieleeni. Helpotus oli suuri, kun mieheni oli tullut aiemmin kotiin ja kaikki koirat olivat portilla vastassa. Illalla ajeltiin käymään kasvatta-Katrilla, joka hieroi auki Nilan krampissa olevia lihaksia. Kyljet, niska ja oikea sisäreisi olivat ihan kauheat ja muuallakin oli reilusti jumia. Pelkäsin koko illan, että hieronta laukaisee uuden kohtauksen. Lähes hysteerisenä pidin Nilan kaiken aikaa näkyvissä ja olisin halunnut mennä herättämään sen, kun kävi nukkumaan. Pelkäsin kuitenkin turhaan, eikä uutta kohtausta onneksi tullut.

Keskiviikkonakin olin aamuvuorossa, tietenkin tälläinen viikko joita on muutama vuodessa, että ollaan "normaalin" työpäivän ajan yhtäaikaa töissä monena päivänä. Tulin ensimmäisenä kotiin ja olin valtavan ahdistunut ovea avatessa. Ajatus siitä, että kohtaus tulisi Nilan ollessa yksin on sietämätön ja aiheuttaa pelkoa kotiin tuloihin. Siellä se kuitenkin taas heilutti häntää porttinsa takana. Yritin iltapäivällä torkkua pihassa, mutta säpsähtelin vähän väliä sydän kurkussa tarkistamaan, mitä Nila tekee jos en kuullut sen puuhia. Ahdistava paniikkitunne yrittää väkisin tulla, vaikka järjellä tiedän ettei se muuta mitään näenkö koiran kaiken aikaa kotona ollessani vai en. Illalla kävin äitini ja heidän koiran kanssa lenkillä niin, että tulimme rannan kautta pois. Pelkäsin taas, järven pinnasta kimmeltävä aurinko, uinnin odotuksesta nousevat kierrokset ja mieleni maalasi jo uidessa kouristavan ja hukkuvan koiran. Pakotin kuitenkin itseni menemään rantaan, parempi heti kuin kasvattaa mörköä mielessä liian kauaa. Annoin Nilan uida parissa eri kohdassa muutaman lenkin, en paljoa edellisen päivän hieronnan ja omien pelkojeni takia. Illan vahdin taas koiraa ja olin onnellinen, kun se käpertyi viereeni nukkumaan.

Keskiviikkona alkoi huoli "vähän" näkyä naamassa... Nadi koittaa lohduttaa 💗

Torstaina ahdisti taas vähän vähemmän! Päivällä puuhailtiin kotipihassa, illan vähän viiletessä lähdettiin lenkille. Lenkki jäi sen verran lyhyeksi, että päätin mennä vielä vähän treenaamaan bortsujen kanssa. Nila teki ihan omalla tasollaan hommia uudessa paikassa, oli innokas oma itsensä. Nyt täytyisi varmaan koittaa jo kääntää ajatuksia kohti seuraavan viikonlopun kisoja ja uskoa, että me todella niihin päästään. Kotona ollessa huomasin, etten ollut koko aikaa ihan paniikissa seurannut Nilaa. Tosin se nukkui vieressä, mikä helpottaa omaa oloa valtavasti.

Perjantaina haettiin Nilan kanssa päivällä pentu kotiin, otin sen mukaan hakureissulle. Nila sai hetken olla pentulauman kanssa pihalla, osan ajasta odotteli autossa. Jännitin, laukaiseeko pennun muutto kohtauksen, joten ajattelin Nilan olevan hyvä olla mukana. Pennut kyllä olivat Nilalle jo ennestään tuttuja, mutta onhan se eri juttu ottaa yksi mukaan. Nilasta pentu on aika ihana, mutta se ei oikein tiedä miten suhtautua pennun haluun leikkiä leluilla. Nila on tehokkaasti hajottanut lähes kaikki lelut taloudesta, joten niitä on tarjolla vähän vähän. Toistaiseksi vaikuttaa hyvältä, ei ole pentukaan saanut uutta kohtausta aikaan. Ahdistus on pysynyt aika hyvin aisoissa koko päivän, kun on ollut muuta puuhaa!

Lauantaina olin iltavuorossa ja vain kerran meinasin laittaa kotiin viestin onko Nilalla kaikki ok. Jännitin pennun muuton aiheuttamaa stressiä, joten otin pennun töihin mukaan jotta aikuiset saivat hengähtää. Edelleenkään ei uutta kohtausta ole tullut. Tekisi mieli jo toivoa ja uskoa pitkiin kohtausväleihin, mutten kuitenkaan uskalla. Olen äärettömän onnellinen jokaisesta päivästä, tavallaan kohtauksen muisto hälvenee, mutta samalla pelko tavallaan lisääntyy. Huonona vertauksena vaikka hevosen selästä putoaminen, jos et putoa vuosiin, sitä saattaa alkaa jännittää jopa kohtuuttoman paljon. On todennäköistä, että se on edessä, muttet yhtään tiedä koska, missä ja miten siinä käy.

Sunnuntai, viikko täynnä! Aamupäivällä käytiin Hile-pennun ja Nilan kanssa vähän rannassa ja treenaamassa. Yllättäen hiljaisuus treenirintamalla hieman kerää kieroksia Nilaan, joten nyt on ryhdistäydyttävä! Kohtaus tulee jos tulee, joten aamusta uimaan ja sen jälkeen vähän rallya ja tokoa. Tulevana viikonloppuna olisi sekä toko- että rally kisat tiedossa, ei sinne viitsi ihan kylmiltään mennä sähläämään. Toivotaan, että sinne myös päästään paikalle!

Ahdistus ja pelko itsellä on kamalaa, kaikki arjen tilanteet on mahdollisia kohtauksen laukaisijoita mielessäni. Vaikka varsin hyvin järjellä tiedän, ettei kohtausten tuloa voi estää tai ennakoida varsinkaan näin, kun kohtaushistoriaa ei (onneksi!!!) ole yhtä enempää, kehittelee mieleni kaikesta mahdollisesta valtavia riskejä. Aurinko, vesi, uni, syväuni varsinkin, liika leikkiminen tai toisaalta liika lepäily ovat kaikki päässäni olleet jo lähes varmoja laukaisijoita. Voidaanko me treenata, toisaalta onko se työkoiran elämää olla treenaamatta? Huomaan yhtäkkiä pomppaavani kyselemään, missä se Nila nyt on? jos en heti saa sitä silmiini vaikkapa kotipihassa. Puristava tunne rinnassa tulee ja menee, muttei lähde kokonaan pois. Välillä voin fyysisesti pahoin huolesta, mutta toisaalta ensimmäisten kohtauksettomien vuorokausien jälkeen alkaa olla myös helpompia hetkiä. Haluaisin pitää Nilan ihan lähelläni ja suojella sitä kaikelta pahalta, mutta tiedän ettei se ole minun käsissäni. Olen päättänyt, että jatkamme mahdollisimman normaalia elämää treeneineen ja kisoineen niin kauan, kun se on mahdollista. Päätöksestä huolimatta epäilen tulevaisuutta toistuvasti, mutta yritän parhaani. Kaikeksi onneksi tämä on kamalaa nimenomaan ihmisille, Nila itse ei huomista sure.