Kuukausi kohtauksesta

Nila voi tällä hetkellä oikein hyvin, eikä ensimmäisen kammottavan illan jälkeen ole uusia kohtauksia tullut. Suurin apu ja helpotus saatiin, kun sain nopealla aikataululla peruutusajan Maaria Kaiperlan taitaviin käsiin. Aika oli reilut kaksi viikkoa kohtauksesta, tiistaina 12.6. Taitavan osteopaatin työskentelyä on todella hienoa seurata, Nila makasi maassa ja koko päänalueen lihakset nykivät käsittelyn aikana, kunnes sen ilme suli ja koko koiran olemus rentoutui. Maarian mukaan Nila tuntui tyypilliseltä kohtauskoiralta, mutta vastasi tapansa mukaan hoitoon todella hyvin. Kropassa on käynnissä paljon hormonien aiheuttamaa toimintaa, mikä vaikuttaa olleen myös epilepsian laukaisevana tekijänä, kohtaus kun ajoittui valeraskauden alkupuolella. Kuten itsekin olin jo ajatellut, suositteli Maaria sterilointia heti, kun juoksukierto on keskivaiheilla. Syksyllä poistetaan kohtu ja toivotaan, että se yhdessä tukihoitojen kanssa pitäisi kohtaukset tulevaisuudessa aisoissa eli poissa. Sain käynnistä aivan valtavasti lisää uskoa tulevaisuuteen, helpotus itselle siitä, että jollain keinolla sai autettua toista oli valtava. Pahinta kun ollut vain odotella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Maaria myös sanoi ihanasti, että Nila on niin herkkä ja minua kohtaan auki, että voin vaan kertoa sille, että 'kiitos, me emme tarvitse enempää kohtauksia'. Tätä olen nyt sille mantrana toistellut ja toivonut niin paljon, että hyvä tilanne jatkuisi.

Minun oli tarkoitus kuvauttaa Nila nyt heinäkuussa, kun kaksi vuotta on täynnä, mutta nyt en halua rasittaa koiraa yhtään ylimääräisillä rauhoituksilla, joten kuvat otetaan jos mahdollista strekkauksen yhteydessä, jos se jostain syystä ei onnistu, ei Nilaa kuvata. Olen yleisesti ehdottomasti kaikkien terveystutkimusten kannalla, mutta en halua altistaa Nilaa yhdellekään uudelle kohtaukselle omalla toiminnallani. Tässä kohdassa menee yksilön terveys kirkkaasti edelle yhteistä hyvää, kun mitään radikaaleja löydöksiä ei pitäisi olla luvassa. Olkanivelen tilanne kiinnostaisi kovasti, mutta yritän olla sitä ajatttelemattta. Tällä hetkellä olka on täysin oireeton, eikä osteopaatit tai hieroja ole löytäneet puolieroja, eikä liikkeessä näy toispuoleisuutta, joten pärjäämme kyllä tarvittaessa tälläkin tiedolla.

Vaikka kaikeksi onneksi uusia kohtauksia ei ole ollut, laittaa tilanne miettimään tulevaisuutta uudelleen. Haluanko edelleen pyrkiä harrastamissamme lajeissa niin pitkälle kuin mahdollista? Vai olisiko meille riittävä koulutuksen mittari pienemmän kisat ja kokeet ilman pitkiä matkustuksia ja isojen kisojen hälinää ja mahdollista stressiä? Treenimäärät ovat vähentyneet kuin itsestään, mikä tosin ei ole ollenkaan huono asia, meinaan välillä vähän innostua liikaa. Edelleen me treenataan useampi kerta viikossa, mutta olen ehkä viimein oppimassa pientä malttia kestossa. Uskallanko katsella syksyksi valmennusryhmäpaikkaa, vaan pitäisikö vielä katsella tilannetta? On vaikeaa yrittää jatkaa normaalia elämää, kun samaan aikaan mielessä on pelko tulevasta ja toisaalta onni jokaisesta kohtauksettomasta päivästä, viikosta ja kuukaudesta. Arjessa toki elämä jatkuu päivä kerrallaan, jokaisesta yhteisestä hetkestä nauttien. Jos tähän mennessä ollut epäonni koirien terveyden osalta ei ollut vielä riittävästi opettanut elämään hetkessä, nyt viimeistään sitä opetellaan. Jokainen onnistuminen tuntuu moninkertaiselta, mutta toisaalta treeneissä hankalampia asioita en osaa tällä hetkellä ottaa niin kovin vakavasti. Alan pikkuhiljaa varovaisesti uskoa, että Nila todella täyttää nyt kaksi ja sen jälkeen on tulossa vielä uusia synttäreitä ja yhteisiä vuosia. Kaikkein epätoivoisin olo on poissa, vaikka kaikki on enemmän kuin epävarmaa tulevaisuuden osalta.