Nila 7kk ja treeni-ikävä

Jotenkin ajankulun mittaaminen on muuttanut muotoaan iäin seurannasta toipumisen tärkeisiin päivämääriin. Paljon ikää merkityksellisempää on tällä hetkellä se, että kipulääkekuuri loppuu 2.2 ja samaan aikaan ulkoiluja voi alkaa pidentää, Cartrophen-pistoksia voidaan jatkaa 3.2, 14.2 mennään uimaan ja (ainakin teoriassa) hihna voidaan haudata takaisin nurkkaansa 16.2. Lisäksi odotellaan, mihin väliin saadaan sopimaan seuraava osteopatiakäynti ja tietenkin tarkkaillaan liikkumista ja toipumista jatkuvasti. Odotellaan, että tulisi vuosi ikää ja saisi loputkin luustosta (ja samalla olat kontrolloitua) kuvattua ja olisi ehkä taas vähän viisaampi.

Tämmöisiä harrasteita tällä hetkellä

Onneksi pitää kiirettä myös töissä, saa painaa ylimääräisiä vuoroja niin jää vähemmän aikaa miettiä ja murehtia. Toki se iskee töissäkin, kun asukkaat kyselevät koska koira tulee taas ja kuinka se paranee. Se on ikävä tavalliseen arkeen ja etenkin treeneihin! Tuntuu enemmän kuin epäreilulta, että juuri, kun olin hyväksynyt Piran aktiivitreenaamisen todella olevan ohitse ja ennen kaikkea päässyt Nilan kanssa takaisin treeniympyröihin, minut sieltä kiskaistiin taas pois.

 

Kun tekee jotain asiaa yli 10 vuotta elämästään käytännössä lähes kaiken vapaa-ajan, sen tekemisen yhtäkkinen päättyminen aiheuttaa tyhjiön. Toisaalta, erona Piran ongelmiin nyt ongelmalla on nimi ja ennuste, eikä epämääräistä todennäköisyyttä ja toistuvasti uudelleen jumiutuvaa koiraa. Vuosi sitten, kun Piraa viimeksi tutkittiin laajasti ja sain eläinlääkäriltä kehotuksen treenata kovempaa jos vähän lihakset jumiutuu, käytiin parit agilitytreenit toteamassa, että ei. Sanoi kuka tahansa mitä vaan, se ei ole kunnossa eikä ainakaan treenillä parane. Sen jälkeen meni kevät ajatusta työstäessä, vielä kesällä pentujen syntyessä pyörittelin mielessäni ajatuksia epäreiluudesta Piraa kohtaa jos otan pennun, koin jotenkin luovuttavani sen osalta. Oli äärimmäisen vaikeaa päästää irti niistä haaveista ja toiveista, joita oli ehtinyt kehittää ja joita kohti oli tehnyt useamman vuoden töitä. Erityisesti agilityssä alkoi olla olo, että vihdoin olin oppimassa jotain ja koirakin alkoi olla kuulolla paremmin. Rally-tokossa ehdittiin aloittaa kisaaminen ja tokossa olin ilmoittanut sen voittajan kokeeseen, jonka jouduin kuitenkin perumaan kun koira ihan tavallisen lenkin jälkeen veti niin jumiin, ettei meinannut päästä rappusia ylös. Pettymyksiä pettymysten perään. Ja aina uudelleen omien asenteiden tarkistusta ja muistuttelua itselle, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin, meidän sohvalle kyllä vielä mahtuu varpaita lämmittämään. Onneksi siis kesällä päätin uskaltaa ottaa pennun, paremmin meidän laumaan sopivaa iloeläintä on vaikea kuvitella löytyvän! Nyt alkaa kyllä se sohva olla aika täysi, kun pentu venyy täyttämään tilan.

 

Olin (ja olen, meinaan vaan välillä unohtaa) onneni kukkuloilla, kun syksyllä pääsi ilmoittautumaan mukaan treeneihin ja suunnittelemaan tulevaa! Tuntui, että olin saanut suunnilleen elämäni takaisin, kun sain pakata tokotavarat takaisin valtaamaan autoa ja käyttää suurimman osan vapaa-ajasta koulutusasioiden pohtimiseen. Miten haluaisin viedä eteenpäin juuri tätä pentua ja kuinka saisin siitä mahdollisimman itselleni sopivan harrastuskaverin? Kaikki tuntui melkein liian hyvältä, pentu kasvoi koko ajan itselleni sopivammaksi ja kehittyi hurjin harppauksin kun lähestyttiin puolivuotispäivää. Ja sitten taas, ensin valtava huoli, murhe ja itsesyytökset. Sen jälkeen epäreiluuden tunne ja harmi. Ja nyt, aivan hirvittävä treeni-ikävä! Kun tämä kevät nyt vaan etenisi nopeasti ilman takapakkeja ja päästäisiin taas yhdessä tekemään. Tokon pariin olisi toive päästä mukaan taas kesäkaudeksi, mutta jo sitä ennen olen, ehkä eniten omaksi mielenvirkistykseksi, ilmoittanut meidät Nose Work -alkeiskurssille joka alkaa maaliskuun lopussa. Tätä olen suunnitellut myös Piralle, joten kun kurssilta saan tarvikkeet ja vinkit alkuun, pääsee Pirakin kotona nuuskuttelemaan.

 

Mutta voi agility, se vaan harmittaa. Tiedän, että moniakin OCD koiria treenaa ja kisaa, mutta olen tullut sen verran tarkaksi ja varovaiseksi, etten kyllä uskalla. Lopulta vastakkain on kuitenkin mun haluni ja koiran terveys, joten ainakin toistaiseksi tuntuu paremmalta keskittyä muuhun vaikka kuinka harmittaisi. Voi olla, että mieli tästä vielä muuttuu, mutta tällä hetkellä tuntuu liian riskialttiilta. Ehkä vielä joskus, jonain päivänä pääsen sitäkin oikeasti harrastamaan! Vaikka seuraavan 10 vuoden päästä? Tässä kun nyt ei ole treenejä täyttämässä vapaa-aikaa ja ulkona joka paikka muistuttaa lähinnä jäätikköä (ja JOKU söi mun Icebugit...) on ollut aikaa miettiä vaihtoehtoja. On alkanut tuo koiratanssi kiinnostaa, jopa niin paljon, että tutkin jo kurssitarjontaa... Saa nähdä!