Kuinka tähän hetkeen on päädytty?

En ole tainnut aiemmin juuri avata omaa historiaani eläinten ja kouluttamisen maailmassa, vaan enemmän arkistoinut itselleni muistoja ja tapahtumia kuluneilta vuosilta välillä aktiivisemmin ja välillä hitaammalla tahdilla. Facebookissa kiertänyt "mikä rotu minulle sopisi" kysely sai minut kuitenkin mietttimään omaa historiaani ja sitä, kuinka olen tähän hetkeen ja laumaan koiria päätynyt. Ensin ajattelin koota "koiraharrastus cv:n", muttei se sitten tuntunut kovin omalta. Harvaan cv:hen kai kirjoitetaan niitä hetkiä, mitkä eivät onnistuneet tai sujuneet suunnitelmien mukaan, mutta mahdollisesti opettivat kuitenkin enemmän, kuin niitä seuranneet onnistumiset.

Oma historiani eläinten parissa alkaa suunnilleen silloin kuin synnyin, olen pienestä asti ollut todella eläinrakas ja kiinnostunut erilaisista eläimistä, niiden käyttäytymisestä ja ihmisen ja eläimen välisestä yhteistyöstä. Ollessani pieni meillä oli kotona ensin undulaatteja, myöhemmin kissa, kaunis tricolor narttu Roosa. Roosan kuolema oli meille kaikille kova paikka, eikä uutta eläintä tullut hartaista toiveistani huolimatta. Olin kuitenkin jo löytänyt hevoset elämääni ala-asteella, mikä veikin mukanaan täysin.

Rakas Nasu poni

 Harrastin tai varmaan lähempänä elin hevosia koko nuoruuteni. Kävin koulussa, menin tallille, tallilta muihin harrastuksiin, joista takaisin tallille ja illalla kotiin, viikonloppuisin tallilla vierähti helposti aamusta iltaan. Ratsastin, hoidin, kuntoutin, myöhemmin tein lomituksia, olin talon ja tallin vahtina ja nautin tallielämästä, hevosten rauhoittavasta seurasta ja yhteistyön ja luottamuksen rakentamisesta. Tuolloin hevosmaailmassa ei tiedetty juuri positiivisista keinoista, mutta jälkeenpäin olen todennut niitä paljon jo tuolloin mistään mitään tietämättömänä käyttäneeni. Siedätin pelkääviä ruuan kanssa, palkitsin ja houkuttelin mieluummin kuin käytin voimaa, koska vaikka olinkin fyysisesti erittäin hyvässä kunnossa, ei alle 160 cm ja tuolloin alle 50 kg paljoa olisi voimassa voinut pärjätä. Aktiivinen hevoselämä jatkui läpi yläasteen, lukioaikana hieman tahti rauhoittui mutta edelleen hevoset täyttivät ison osan elämääni. Harkitsin jo hevosista ammattia, kun murrosiän jälkeen minulle puhkesi todella paha heinäallergia, joka yltyy erityisesti kuivan heinän kanssa astmaattiseksi ahdistaen hengen ja nostaen kuumeen. Joten se niistä haaveista sitten. Nyttemmin tasaisesti hevostelukuume nostaa päätään, mutta toistaiseksi olen pyrkinyt pysymään poissa hevosten parista koska tunnen itseni ja tiedän sen karkaavan hallinnasta, eikä aika tai talous mitenkään kestä sekä koiria että hevosia tällä hetkellä. Kiinnostavaa olisi kuitenkin jossain vaiheessa päästä kouluttamaan nykytiedoilla ja taidoilla myös hevosia edes projektina. Saa nähdä kauanko maltan pysyä poissa tallilta.

Sissi ja Emma 

Ollessani yläasteella muutimme perheeni kanssa kerrostalosta omakotitaloon, jolloin vihdoin vanhempani olivat valmiita ottamaan myös kotiin eläimiä. Näin meille muutti kissasisarukset Venla ja Verneri kissojen katastrofiyhdistyksen kautta. Olin päässyt seuraamaan pentueen elämää syntymästä asti, Venla ja kolme veljeään syntyivät ja kasvoivat tallilla, missä hylätty emä oli sijoitettuna. Tuolloin pääsin muutenkin tutustumaan kissoihin ja erityisesti kissojen pidon raadollisempaan puoleen löytökissojen parissa, kun tallilla oli löytökissoja säännöllisesti. Puolivillien pentujen kesyttämisestä selvästi ihmisten parissa kasvaneisiin, luottavaisiin ja ihaniin kissapersooniin pääsi näiden vuosien aikana tutustumaan ja onneksi suurimman osan uuteen kotiin saattelemaan. Tuli siinä tutuksi myös kiukkuiset, villit yksilöt, kissojen lääkitsemisen haasteet sekä eläinlääkärin avustaminen ties missä operaatioissa, joihin ei takuulla tänä päivänä teinitytöllä olisi asiaa. Toistaiseksi kaikki perheeni kissat ovat olleet löytökissoja, arvostan ja kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka jaksavat taistella kissojen oikeuksien, leikkauttamisen ja kissakulttuurin nykyaikaistamisen puolesta. Harmikseni tällä hetkellä ei elämässäni ole läheisiä kissoja, kun omat kissani jäivät erossa entisen puolisoni hoiviin maalle ja Venla vuosi sitten jouduttiin päästämään paremmille hiirestysmaille kunnioittetttavassa 18 vuoden iässä. Jonain päivänä toivon vielä kissan tassuja kotiini saapuvan. Sen lisäksi, että kaipaan kehrääjää kainaloon, olisi erittäin kiinnostavaa kouluttaa kissalle muitakin taitoja kuin istuminen ja pallon noutaminen, joita on joskus tullut huviksi opeteltua.

Ververi ja Venla noin 6kk

Tallilla pyöri mukana menossa aina myös koiria, joista tuli meille tallilla lähes asuville nuorille erittäin tärkeitä. Kun vuonna 2003 tallin sekarotuinen narttu tuli tiineeksi australianpaimenkoiraurokselle, alkoi meillä kotona sellainen painostus, että lopulta vanhempani heltyivät ja lupa omaan koiraan irtosi. Pieni Wilma syntyi heinäkuussa 2003 ja pentueen vilkkaimpana, määrätietoisimpana ja rohkeimpana herätti heti pienenä kiinnostukseni. Koska emä oli minulle todella tuttu koira, pääsin seuraamaan pentujen kasvua ihan pienestä asti. Niinhän siinä sitten kuitenkin lopulta kävi, että Wilma kietoi koko perheen tassuihinsa ja kun reilun vuoden kuluttua olin muuttamassa opiskelujen perässä pois vanhemmilta, ei puheitani koiran mukaan otosta kuultu tai ainakaan huomioitu, eihän pieni Wilma vieraassa kaupungissa ilman vanhempiani pärjäisi. Vaiko sittenkin vanhempani ilman Wilmaa... Tästä seurasi elämäni pisin eläimetön hetki, muutin toiseen kaupunkiin, missä minulla ei ollut tuttua tallia eikä kotona ainoatakaan eläintä. En tiennyt mitä tehdä, kun koko vapaa-aikani oli jo vuosia täyttynyt erilaisista eläinharrasteista.

Niin kaunis ja viisas Wilma

Kaikeksi onneksi melko pian päädyin seurustelemaan miehen kanssa, jolla oli kissa jo valmiina. Pikkuhiljaa elämäni siirtyi enemmän ja enemmän hänen luokseen ja puitteiden ollessa sopivat, halusin oman koiran. Tiesin haluavani paimenkoiran, mutta mahdollisia rotuvaihtoehtoja ja rotujen sekoituksia oli useita. Lopulta, oikeastaan sattuman kautta, syksyllä 2005 törmäsin ilmoitukseen belgianpaimenkoira pentueesta. Siinä se sitten oli, minun tulevaisuuteni vapaa-ajan ongelmat, jos niitä nyt koskaan oli ollut, ratkesivat siinä. Se oli nimittäin menoa harrastusmaailmaan hurjaa vauhtia! Vikke ei missään nimessä ollut helppo koira, mutta sitäkin enemmän se opetti. Kokemattomana olin hyvin altis monenlaisille neuvoille, onneksi tausta eläinten kanssa touhuamisesta antoi jotain perspektiiviä ja ihan hulluimmat neuvot tai luetut ideat jäivät toteuttamatta. Opiskelin, kävin kursseja, ahmin kirjallisuutta ja käytännön neuvoja minkä ehdin ja pystyin. Viken kanssa pääsin aloittamaan kisaamisen ja vaikka saavutukset jäivät tk1 ja bh koulutustunnuksiin, oli pysyvä kipinä tottelevaisuuteen sytytetty.

Vikke

Päädyin pian innokkaana nuorena harrastajana pienessä seurassa mukaan myös kouluttamaan ja järjestämään kokeita, kouluttauduin sekä tottelevaisuuskoulutusohjaajaksi että tokon koetoimitsijaksi. Päädyin myös yhdistyksen hallitukseen, missä vierähti 10 vuotta. Nyttemmin olen karsinut yhdistysvastuita, jotta pystyn vuorotyön luomissa rajoissa keskittymään paremmin omien koirieni kouluttamiseen. Koulutan kyllä edelleen, mutta huomattavasti vähemmän kuin tuolloin alkuvuosina.

Pian alkoi myös tuntua, ettei yksi koira riitä kaikkeen, mitä halusin tehdä ja kokeilla. Kun kaverini tiedusteli kiinnostusta ottaa tuontipentu sijoitukseen, ei minua suuremmin tarvinut houkutella. Ja niin saapui Nadi, tammi/helmikuun vaihteessa 2009, kauheisiin paukkupakkasiin. Käytiin ikimuistoisella pennunhakumatkalla Tanskassa, mistä mukaan lähti Nadi veljensä kanssa. Vuosi vuodelta olen enemmän sitä mieltä, että jokaiselle päätyy koiraksi sellainen, mitä siihen hetkeen tavalla tai toisella tarvitsee. Minä toivoin Nadista monipuolista harrastuskaveria, toiveet olivat korkealla ja motivaatio huipussa. Viken hermorakenteen puutteista johtuvat ongelmat pahenivat arjessa vuosi vuodelta, eikä sen kanssa voinut ajatellakaan etenemistä tokossa avoimeen luokkaan tai toisaalta pk-puolella tottiksesta selviämistä, kun esteet ja ampuminen aiheuttivat ongelmia. Kasasin pennulle suuret suunnitelmat, mutta sain sittenkin jotain ihan muuta. Sain hieman höppänän koiran, jota ei treenaaminen niin suuresti kiinnostanut. Varmasti nykyisillä taidoillani päästäisiin pidemmälle, silloin oppimiseltaan erilainen koira aiheutti päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Nadi oli kuitenkin jotain paljon enemmän, se oli jatkuvaa valvontaa ja ennakointia vaatineen Viken rinnalla helppo prinsessa, jonka kanssa pystyi menemään mihin tahansa eikä koskaan tarvinut pelätä miten se suhtautuisi eteen tuleviin asioihin. Se palautti uskoni mahdollisuuteen normaalista elämästä koiran kanssa samalla, kun romutti uskoni kouluttajan taitoihini. Sain sille aina yhden asian opetettua, mutta heti, jos rutiinissa muuttui pienikin pala, se katosi Nadin osaamisesta. Tai jos harjoiteltiin kahta tehtävää, jotka vaikka alkuasetelmaltaan muistuttivat toisiaan edes etäisesti, ei Nadilla ollut hajuakaan mitä se oli tekemässä. En osannut olla sille riittävän selkeä ja pilkkoa asioita riittävän pieniksi, jotta sen motivaatio olisi kantanut. Se kyllä yritti kovasti ja sitkeästi minäkin yritin, kunnes sen ollessa noin kolme vuotias jätin sen tauolle, joka jatkuu edelleen. Jälkeenpäin olen harmitellut, etten ymmärtänyt lopettaa sen kanssa koetavoitteellista treenaamista jo aiemmin. Meidän suhde parani valtavasti, kun tavoitteemme mukavasta yhteisestä elämästä lähentyivät toisiaan sen sijaan, että minä kaiken aikaa odotin Nadilta jotain sellaista, mihin se ei pystynyt vastaamaan. Nadi on ollut oikein tyytyväinen bortsujen seuraneidin rooliin, nuorempana Piran mukana treeneissä ja kisoissa kulkemiseen ja nyttemmin lähinnä arjessa mukana elämiseen. Sillä ei ole mitään tarvetta koittaa keksiä oikeita vastauksia treenihaasteisiin, vaan mieluummin se menee sängylleen katselemaan, kun nuoremmat treenaavat. Oikein hyviä herkkuja se saattaa tulla hakemaan, kunhan ne tarjoillaan ilman velvotteita.

Nadi oli minulla sijoituksessa, joten pääsin sen kautta tutustumaan enemmän myös kasvatusmaailmaan ja osallistumaan pentuprojektiin. Vaikka Nadi on hedelmällisestä emälinjasta, se itse ei ole ollut mitenkään helposti tiinehtyvä. Lopulta se sai yhden pentueen kennel Tendacelle, viisi hurmaavaa mustaa. Jalostusasiat kiinnostavat minua ja olen niitä aika paljon opiskellut, mutta voi ollan etten koskaan uskalla itse projektiin ruveta, vaikka joskus kotona jalostuslaatuinen koira olisikin. Hienoa on kuitenkin päästä tuttujen kasvattajien kautta oppimaan lisää.

Pikku-Nadi ja Vikke

Kun Viken ongelmat arjessa ylittivät hyvään koiraan elämään asettamani kriteerit ja siitä piti vuonna 2011 luopua, aukesi surun keskellä samalla paikka treenikaverille. Olin jälleen vähän hukassa rodun kanssa, tiesin haluavani aktiivisen harrastuskaverin mahdollisimman moneen menoon, mutta tarkkaa rotua en oikein saanut rajattua. Belgiä en halunnut, pelkäsin liikaa luonteen haasteita suuntaan ja toiseen. Australianpaimenkoira kiinnosti, samoin bordercollie ja kelpie. Jossain kohtaa pohdin mudia ja tutustuinkin niihin jo netin kautta aktiivisesti, mutta luonteen vaihtelut sielläkin saivat perääntymään. Jännitin hirveästi kasvattajien lähestymistä ja mietin, miten ikinä saisin harrastuskoiraa kun "meriittini" olivat omasta mielestäni kaksi harrastusnäkökulmasta epäonnistumista.

Kaikeksi onneksi päädyin tutkimaan pentueilmoitusta, jossa oli syntymässä sekalinjaisia bordercollieita kiinnostavista vanhemmista ja vielä lähelle meitä. Muutaman sähköpostin vaihdon jälkeen olinkin jo matkalla tutustumaan emään ja kasvattajaan, sen jälkeen isään ja sitten olinkin ihan mennyttä. Pira syntyi heinäkuussa 2011, oli pieni ja pippurinen ja napsutteli hampaitaan pentulaatikossa kuin piraija. Olin täysin mykistynyt sen halusta ja innosta oppia uutta, treenata ja leikkiä. Olin jo aiemmin opiskellut sheippaamisen perusteet ja käyttänyt sitä belgien kanssa monessa, mutta Pira hämmästytti minut täysin halullaan ja taidollaan muokata toimintaa. Se myös ennakoi, sähläsi ja teki tuhat asiaa samaan aikaan. Piran kanssa pentuna harjoiteltiin muun muassa sitä, ettei pelkkä peukalon liike ole vielä merkki, vaan vasta ääni merkkaa oikean toiminna. Se on aina ollut nopea oppimaan, mutta vastapainoksi erittäin lyhyt pinnainen, kiihkeä ja herkästi turhautuva. Vaikka nämä merkit olivat jo pienenä hyvinkin selvästi esillä, en osannut niihin sen suuremmin puuttua, olin vaan haltioissani loputtomasta energiasta ja motivaatiosta. Koulutuskuplassani en myöskään osannut tarpeeksi panostaa sosiaaliseen palkkaan tai suhteeseen, koska mekaanisilla koulutustaidoilla pääsi teknisesti nopeasti eteenpäin. Nostatin sitä leluilla opettamatta kierrosten laskua, mitä Pira ei takuulla itse tee, eikä liene vaikea arvata että melko pian meillä oli sekä ääntelyä että hallitsematonta kiihkeyttä enemmän kuin tarpeeksi. Piran kanssa kuitenkin päästiin mukaan ensimmäiseen perustettuun Pohjois-Hämeen kennelpiirin nuorten koirien tokorinkiin, edettiin tokossa ihan mukavasti avoimeen luokkaan asti vanhoilla säännöillä, treenattiin agilitya ja päästiin aloittamaan kisaurakin. Piraa oli ajoittain vaivannut selän jumittuminen jo pidempään, kun se sitten syksyllä 2015 yhden ihan tavallisen lenkin jälkeen ei meinannut päästä autosta pois saati rappusia ylös silloisen asuntoomme kerrostalon kolmanteen kerrokseen. Pira, joka ei todellakaan pienistä valita jos niitä edes huomaa. Piraa hoidettiin seuraavat kaksi vuotta hyvin tiiviisti, lääkärin tutkimuksissa ei löytynyt syytä, tosin magneettiin en sitä vienyt vaikka ehkä olisi kannattanut. Osteopatialla oloa saatiin helpotettua, kunhan hoitoväli pysyi tiiviinä. Aktiivinen harrastaminen vaihtui aktiiviseen kuntoutukseen ja pelkoon huomisesta. Syksyllä 2017 olin jo luovuttamisen partaalla, kun syksyn koleus tuntui turvottavan Piran todella kipeäksi, kun sen olo yhtäkkiä helpotti. Parempia kausia oli ollut ennenkin, joten en uskaltanut oikein huokaista, mutta nyt, kun selkä ei ole oireillut juuri lainkaan viimeiseen lähes 1,5 vuoteen, alan olla toiveikas. Pira on päässyt palaamaan rally-tokon pariin, kun selkä tuntuu kevyttä treenailua kestävän. Harvakseltaan Pira on saanut tehdä myös pienesti agilitya matalilla rimoilla, mikä on siitä maailman parasta!

Nadi vanheni, Pira vanheni ja poti selkävaivoja ja minä armotonta treenikuumetta. Harkitsin lainakoirakuvioita, mutten koe sitä itselleni sopivaksi tavaksi treenata, joten löysin itseni uudelleen ja uudelleen selaamasta pentueilmoituksia. Syksyllä 2015 jo jotain tiedusteluja teinkin, mutta kuullessani ennestään tutulle ihanalle Kulolle olevan suunnitteilla pentue en voinut vastustaa enää, vaan huomasin kirjoittavani ja lähetttäväni pentuetiedustelua ja saavani siihen hyvin positiivista vastakaikua. Kevät meni osaltani melkoisessa myllerryksessä, kun muutamassa kuukaudessa päädyimme mieheni kanssa etsimään omakotitaloa, ostamaan sellaisen, remontoimaan ja muuttamaan. Siinä jäi pentueen seuranta kaiken muun jalkoihin ja ehdin jo pelätä, että meidät on sivuutettu. Samaan aikaan edelleen vähän arvoin tilannetta Piran kannalta, tunsin itseni luovuttajaksi jos ottaisin pennun vaikka tiesin, ettei näillä asioilla ollut mitään tekemistä keskenään. Onneksi kiinnostustani ei oltu unohdettu ja onneksi päädyin hiljentämään omat mörköni, sillä elämä ilman Nilaa olisi todella kurjaa. Olin niin onnellinen, kun pääsin taas treenaamaan! Tuntui, kuin iso puuttunut palanen olisi palautettu elämään, kun kalenteri täyttyi treeneistä ja koulutuksista. Ja sitten tuli ocd, joka vei hetkeksi maton jalkojen alta. Tästä noustiin, yhteistyö kehittyi ja kaikki tuntui sujuvan. Kunnes iski epilepsia. Nyt vain toivotaan, että sairaus pysyy kurissa, kohtaukset harvinaisina eikä lääkitystä tarvittaisi vaan saataisiin jatkaa lähes normaalia elämää vielä vuosia.

Olin jo Nilan ollessa noin vuoden, ocd kuntoutuksen ollessa lopuillaan ja tehdessäni päätöksen, ettei Nila tule treenaamaan agilitya kiihkeän luonteensa ja operoidun olkanivelen nostaessa loukkaantumisriskin yhdessä aloittelijaohjaajan kanssa liian suureksi, huomannut Nilan siskopuolelle olevan noin vuoden päähän suunnitteilla pentue. Laitoin vähän "renkaidenpotkimisviestiä" jo silloin heti, vaikken todella ollut varma olisinko vielä vuoden kuluttua valmis ottamaan pentua. Pentueen suunnittelun vaiheista olin kuitenkin kaiken aikaa hyvin perillä ja kun urokseksi valikoitui Piralle sukua oleva, aivan hurmaava uros, oli jo vaikeaa olla edes vähän innostumatta. En usko, että tulee toista mahdollisuutta saada pentua, joka olisi sukua sekä Nilalle että Piralle! Ei niin mukavien silmälöydösten jälkeen kuitenkin pentueen emä vaihtui alkuperäisen suunnitelman siskoon, mutta tavattuani tämän siskon kiinnostukseni lähinnä kasvoi. Vaikka neljä koiraa oli puolet enemmän kuin olin ajatellut, Nila oli alle kaksi vuotias ja ajatus pennusta tuntui lähes hullulta. Onneksi on hulluja kavereita, jotka kannustavat tekemään välillä niitä hullujakin päätöksiä ja mies, joka on ilmeisesti tyytynyt kohtaloonsa ja vastusti pentua yllättävän vähän jos ollenkaan. Pentujen syntymää jo odotin malttamattomana ja vaikka epävarmuus edelleen ajoittain vieraili, olin koko ajan vakuuttuneempi siitä, että tarvitsemme juuri tästä pentueesta pennun. Onneksi niin, koska Nilan epilepsia puhkesi viikkoa ennen pentujen luovutusta. Hile tuli juuri oikeaan hetkeen tuomaan lohtua, iloa ja jatkuvuutta elämään. Nyt, Hilen ollessa 9kk, en voisi olla tyytyväisempi päätöksestä ottaa se. Elämä ilman hullunkurista pomppivaa ja loikkivaa teinikoiraa olisi ankeaa, minkä lisäksi se on taas opettanut valtavasti uutta olemalla ihan omanlaisensa persoona.

Tällä hetkellä huomaan innostuvani koirien kanssa eniten uusista koulutuksen keinoista, mahdollisuudesta syventää omaa osaamistani uusilla tavoilla. Olen ilmoittautunut Jaana Pohjolan kolmen päivän kokonaisuuteen omaehtoisuudesta sekä Tiina Kuusiston koulutuspäivään kouluttajille, joita odotan innolla! Toki odotan lajikoulutuksiakin, mutta jotenkin jokainen vastoinkäyminen on osaltaan vahvistanut ajatustani siitä, että ennen kaikkea arjen tulee olla itselle ja omille koirille sopivaa. Jokainen koira opettaa valtavasti, usein sellaisia asioita itsestä ja harrastamisesta, mitä ei olisi osannut ennakkoon odottaa. Jokainen yksilö on tavalla tai toisella sellainen, minkä siihen elämäntilanteeseen ja kehittymisen vaiheeseen tarvitsee, ei ollenkaan varmasti sellainen mitä olisi itse halunnut. Tai ainakin haluan näin selittää itselleni sen, miksi kerta toisensa jälkeen olen päätynyt tilanteeseen, missä joudun tai saan tarkastella uudelleen omaa eläintenpitoani, koulutuksellisia tavoitteitani ja koko harrastustani. Haluaisin, että saisin harrastaa yhdessä koirani kanssa vuosia ilman pitkiä, elämää rajoittavia loukkaantumisia tai sairastumisia. Haluaisin sitä ihan valtavasti ja samalla pelkään, mitä osuu seuraavan kohdalle? Muttei kai epäonnea voi loputtomasti jatkua, ainakin toivon niin. Samalla yritän muistaa elää hetkessä, tarttua tilaisuuksiin ja uskaltaa rikkoa omia rajojani, jotta kehittyisin edelleen. Olen esimerkiksi Nilan kohdalla päättänyt, että toteutan vähän hullutkin ideat sen kanssa jos ne ovat sellaisia mistä kumpikin nauttii, niin kauan, kun meillä vielä on mahdollisuus. Olen ilmoittanut sen lauantaina rally-tokon tuplakisoihin, vaikka tiedän, ettei sen vire todennäköisesti pysy maltillisena eikä me osata kaikkia kylttejä niin hyvin kuin haluaisin ja olisi mahdollista, mutta koska meitä ei mikään estä osallistumasta, me osallistutaan!