Kuinka tähän hetkeen on päädytty?

En ole tainnut aiemmin juuri avata omaa historiaani eläinten ja kouluttamisen maailmassa, vaan enemmän arkistoinut itselleni muistoja ja tapahtumia kuluneilta vuosilta välillä aktiivisemmin ja välillä hitaammalla tahdilla. Facebookissa kiertänyt "mikä rotu minulle sopisi" kysely sai minut kuitenkin mietttimään omaa historiaani ja sitä, kuinka olen tähän hetkeen ja laumaan koiria päätynyt. Ensin ajattelin koota "koiraharrastus cv:n", muttei se sitten tuntunut kovin omalta. Harvaan cv:hen kai kirjoitetaan niitä hetkiä, mitkä eivät onnistuneet tai sujuneet suunnitelmien mukaan, mutta mahdollisesti opettivat kuitenkin enemmän, kuin niitä seuranneet onnistumiset.

Oma historiani eläinten parissa alkaa suunnilleen silloin kuin synnyin, olen pienestä asti ollut todella eläinrakas ja kiinnostunut erilaisista eläimistä, niiden käyttäytymisestä ja ihmisen ja eläimen välisestä yhteistyöstä. Ollessani pieni meillä oli kotona ensin undulaatteja, myöhemmin kissa, kaunis tricolor narttu Roosa. Roosan kuolema oli meille kaikille kova paikka, eikä uutta eläintä tullut hartaista toiveistani huolimatta. Olin kuitenkin jo löytänyt hevoset elämääni ala-asteella, mikä veikin mukanaan täysin.

Rakas Nasu poni

 Harrastin tai varmaan lähempänä elin hevosia koko nuoruuteni. Kävin koulussa, menin tallille, tallilta muihin harrastuksiin, joista takaisin tallille ja illalla kotiin, viikonloppuisin tallilla vierähti helposti aamusta iltaan. Ratsastin, hoidin, kuntoutin, myöhemmin tein lomituksia, olin talon ja tallin vahtina ja nautin tallielämästä, hevosten rauhoittavasta seurasta ja yhteistyön ja luottamuksen rakentamisesta. Tuolloin hevosmaailmassa ei tiedetty juuri positiivisista keinoista, mutta jälkeenpäin olen todennut niitä paljon jo tuolloin mistään mitään tietämättömänä käyttäneeni. Siedätin pelkääviä ruuan kanssa, palkitsin ja houkuttelin mieluummin kuin käytin voimaa, koska vaikka olinkin fyysisesti erittäin hyvässä kunnossa, ei alle 160 cm ja tuolloin alle 50 kg paljoa olisi voimassa voinut pärjätä. Aktiivinen hevoselämä jatkui läpi yläasteen, lukioaikana hieman tahti rauhoittui mutta edelleen hevoset täyttivät ison osan elämääni. Harkitsin jo hevosista ammattia, kun murrosiän jälkeen minulle puhkesi todella paha heinäallergia, joka yltyy erityisesti kuivan heinän kanssa astmaattiseksi ahdistaen hengen ja nostaen kuumeen. Joten se niistä haaveista sitten. Nyttemmin tasaisesti hevostelukuume nostaa päätään, mutta toistaiseksi olen pyrkinyt pysymään poissa hevosten parista koska tunnen itseni ja tiedän sen karkaavan hallinnasta, eikä aika tai talous mitenkään kestä sekä koiria että hevosia tällä hetkellä. Kiinnostavaa olisi kuitenkin jossain vaiheessa päästä kouluttamaan nykytiedoilla ja taidoilla myös hevosia edes projektina. Saa nähdä kauanko maltan pysyä poissa tallilta.

Sissi ja Emma 

Ollessani yläasteella muutimme perheeni kanssa kerrostalosta omakotitaloon, jolloin vihdoin vanhempani olivat valmiita ottamaan myös kotiin eläimiä. Näin meille muutti kissasisarukset Venla ja Verneri kissojen katastrofiyhdistyksen kautta. Olin päässyt seuraamaan pentueen elämää syntymästä asti, Venla ja kolme veljeään syntyivät ja kasvoivat tallilla, missä hylätty emä oli sijoitettuna. Tuolloin pääsin muutenkin tutustumaan kissoihin ja erityisesti kissojen pidon raadollisempaan puoleen löytökissojen parissa, kun tallilla oli löytökissoja säännöllisesti. Puolivillien pentujen kesyttämisestä selvästi ihmisten parissa kasvaneisiin, luottavaisiin ja ihaniin kissapersooniin pääsi näiden vuosien aikana tutustumaan ja onneksi suurimman osan uuteen kotiin saattelemaan. Tuli siinä tutuksi myös kiukkuiset, villit yksilöt, kissojen lääkitsemisen haasteet sekä eläinlääkärin avustaminen ties missä operaatioissa, joihin ei takuulla tänä päivänä teinitytöllä olisi asiaa. Toistaiseksi kaikki perheeni kissat ovat olleet löytökissoja, arvostan ja kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka jaksavat taistella kissojen oikeuksien, leikkauttamisen ja kissakulttuurin nykyaikaistamisen puolesta. Harmikseni tällä hetkellä ei elämässäni ole läheisiä kissoja, kun omat kissani jäivät erossa entisen puolisoni hoiviin maalle ja Venla vuosi sitten jouduttiin päästämään paremmille hiirestysmaille kunnioittetttavassa 18 vuoden iässä. Jonain päivänä toivon vielä kissan tassuja kotiini saapuvan. Sen lisäksi, että kaipaan kehrääjää kainaloon, olisi erittäin kiinnostavaa kouluttaa kissalle muitakin taitoja kuin istuminen ja pallon noutaminen, joita on joskus tullut huviksi opeteltua.

Ververi ja Venla noin 6kk

Tallilla pyöri mukana menossa aina myös koiria, joista tuli meille tallilla lähes asuville nuorille erittäin tärkeitä. Kun vuonna 2003 tallin sekarotuinen narttu tuli tiineeksi australianpaimenkoiraurokselle, alkoi meillä kotona sellainen painostus, että lopulta vanhempani heltyivät ja lupa omaan koiraan irtosi. Pieni Wilma syntyi heinäkuussa 2003 ja pentueen vilkkaimpana, määrätietoisimpana ja rohkeimpana herätti heti pienenä kiinnostukseni. Koska emä oli minulle todella tuttu koira, pääsin seuraamaan pentujen kasvua ihan pienestä asti. Niinhän siinä sitten kuitenkin lopulta kävi, että Wilma kietoi koko perheen tassuihinsa ja kun reilun vuoden kuluttua olin muuttamassa opiskelujen perässä pois vanhemmilta, ei puheitani koiran mukaan otosta kuultu tai ainakaan huomioitu, eihän pieni Wilma vieraassa kaupungissa ilman vanhempiani pärjäisi. Vaiko sittenkin vanhempani ilman Wilmaa... Tästä seurasi elämäni pisin eläimetön hetki, muutin toiseen kaupunkiin, missä minulla ei ollut tuttua tallia eikä kotona ainoatakaan eläintä. En tiennyt mitä tehdä, kun koko vapaa-aikani oli jo vuosia täyttynyt erilaisista eläinharrasteista.

Niin kaunis ja viisas Wilma

Kaikeksi onneksi melko pian päädyin seurustelemaan miehen kanssa, jolla oli kissa jo valmiina. Pikkuhiljaa elämäni siirtyi enemmän ja enemmän hänen luokseen ja puitteiden ollessa sopivat, halusin oman koiran. Tiesin haluavani paimenkoiran, mutta mahdollisia rotuvaihtoehtoja ja rotujen sekoituksia oli useita. Lopulta, oikeastaan sattuman kautta, syksyllä 2005 törmäsin ilmoitukseen belgianpaimenkoira pentueesta. Siinä se sitten oli, minun tulevaisuuteni vapaa-ajan ongelmat, jos niitä nyt koskaan oli ollut, ratkesivat siinä. Se oli nimittäin menoa harrastusmaailmaan hurjaa vauhtia! Vikke ei missään nimessä ollut helppo koira, mutta sitäkin enemmän se opetti. Kokemattomana olin hyvin altis monenlaisille neuvoille, onneksi tausta eläinten kanssa touhuamisesta antoi jotain perspektiiviä ja ihan hulluimmat neuvot tai luetut ideat jäivät toteuttamatta. Opiskelin, kävin kursseja, ahmin kirjallisuutta ja käytännön neuvoja minkä ehdin ja pystyin. Viken kanssa pääsin aloittamaan kisaamisen ja vaikka saavutukset jäivät tk1 ja bh koulutustunnuksiin, oli pysyvä kipinä tottelevaisuuteen sytytetty.

Vikke

Päädyin pian innokkaana nuorena harrastajana pienessä seurassa mukaan myös kouluttamaan ja järjestämään kokeita, kouluttauduin sekä tottelevaisuuskoulutusohjaajaksi että tokon koetoimitsijaksi. Päädyin myös yhdistyksen hallitukseen, missä vierähti 10 vuotta. Nyttemmin olen karsinut yhdistysvastuita, jotta pystyn vuorotyön luomissa rajoissa keskittymään paremmin omien koirieni kouluttamiseen. Koulutan kyllä edelleen, mutta huomattavasti vähemmän kuin tuolloin alkuvuosina.

Pian alkoi myös tuntua, ettei yksi koira riitä kaikkeen, mitä halusin tehdä ja kokeilla. Kun kaverini tiedusteli kiinnostusta ottaa tuontipentu sijoitukseen, ei minua suuremmin tarvinut houkutella. Ja niin saapui Nadi, tammi/helmikuun vaihteessa 2009, kauheisiin paukkupakkasiin. Käytiin ikimuistoisella pennunhakumatkalla Tanskassa, mistä mukaan lähti Nadi veljensä kanssa. Vuosi vuodelta olen enemmän sitä mieltä, että jokaiselle päätyy koiraksi sellainen, mitä siihen hetkeen tavalla tai toisella tarvitsee. Minä toivoin Nadista monipuolista harrastuskaveria, toiveet olivat korkealla ja motivaatio huipussa. Viken hermorakenteen puutteista johtuvat ongelmat pahenivat arjessa vuosi vuodelta, eikä sen kanssa voinut ajatellakaan etenemistä tokossa avoimeen luokkaan tai toisaalta pk-puolella tottiksesta selviämistä, kun esteet ja ampuminen aiheuttivat ongelmia. Kasasin pennulle suuret suunnitelmat, mutta sain sittenkin jotain ihan muuta. Sain hieman höppänän koiran, jota ei treenaaminen niin suuresti kiinnostanut. Varmasti nykyisillä taidoillani päästäisiin pidemmälle, silloin oppimiseltaan erilainen koira aiheutti päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Nadi oli kuitenkin jotain paljon enemmän, se oli jatkuvaa valvontaa ja ennakointia vaatineen Viken rinnalla helppo prinsessa, jonka kanssa pystyi menemään mihin tahansa eikä koskaan tarvinut pelätä miten se suhtautuisi eteen tuleviin asioihin. Se palautti uskoni mahdollisuuteen normaalista elämästä koiran kanssa samalla, kun romutti uskoni kouluttajan taitoihini. Sain sille aina yhden asian opetettua, mutta heti, jos rutiinissa muuttui pienikin pala, se katosi Nadin osaamisesta. Tai jos harjoiteltiin kahta tehtävää, jotka vaikka alkuasetelmaltaan muistuttivat toisiaan edes etäisesti, ei Nadilla ollut hajuakaan mitä se oli tekemässä. En osannut olla sille riittävän selkeä ja pilkkoa asioita riittävän pieniksi, jotta sen motivaatio olisi kantanut. Se kyllä yritti kovasti ja sitkeästi minäkin yritin, kunnes sen ollessa noin kolme vuotias jätin sen tauolle, joka jatkuu edelleen. Jälkeenpäin olen harmitellut, etten ymmärtänyt lopettaa sen kanssa koetavoitteellista treenaamista jo aiemmin. Meidän suhde parani valtavasti, kun tavoitteemme mukavasta yhteisestä elämästä lähentyivät toisiaan sen sijaan, että minä kaiken aikaa odotin Nadilta jotain sellaista, mihin se ei pystynyt vastaamaan. Nadi on ollut oikein tyytyväinen bortsujen seuraneidin rooliin, nuorempana Piran mukana treeneissä ja kisoissa kulkemiseen ja nyttemmin lähinnä arjessa mukana elämiseen. Sillä ei ole mitään tarvetta koittaa keksiä oikeita vastauksia treenihaasteisiin, vaan mieluummin se menee sängylleen katselemaan, kun nuoremmat treenaavat. Oikein hyviä herkkuja se saattaa tulla hakemaan, kunhan ne tarjoillaan ilman velvotteita.

Nadi oli minulla sijoituksessa, joten pääsin sen kautta tutustumaan enemmän myös kasvatusmaailmaan ja osallistumaan pentuprojektiin. Vaikka Nadi on hedelmällisestä emälinjasta, se itse ei ole ollut mitenkään helposti tiinehtyvä. Lopulta se sai yhden pentueen kennel Tendacelle, viisi hurmaavaa mustaa. Jalostusasiat kiinnostavat minua ja olen niitä aika paljon opiskellut, mutta voi ollan etten koskaan uskalla itse projektiin ruveta, vaikka joskus kotona jalostuslaatuinen koira olisikin. Hienoa on kuitenkin päästä tuttujen kasvattajien kautta oppimaan lisää.

Pikku-Nadi ja Vikke

Kun Viken ongelmat arjessa ylittivät hyvään koiraan elämään asettamani kriteerit ja siitä piti vuonna 2011 luopua, aukesi surun keskellä samalla paikka treenikaverille. Olin jälleen vähän hukassa rodun kanssa, tiesin haluavani aktiivisen harrastuskaverin mahdollisimman moneen menoon, mutta tarkkaa rotua en oikein saanut rajattua. Belgiä en halunnut, pelkäsin liikaa luonteen haasteita suuntaan ja toiseen. Australianpaimenkoira kiinnosti, samoin bordercollie ja kelpie. Jossain kohtaa pohdin mudia ja tutustuinkin niihin jo netin kautta aktiivisesti, mutta luonteen vaihtelut sielläkin saivat perääntymään. Jännitin hirveästi kasvattajien lähestymistä ja mietin, miten ikinä saisin harrastuskoiraa kun "meriittini" olivat omasta mielestäni kaksi harrastusnäkökulmasta epäonnistumista.

Kaikeksi onneksi päädyin tutkimaan pentueilmoitusta, jossa oli syntymässä sekalinjaisia bordercollieita kiinnostavista vanhemmista ja vielä lähelle meitä. Muutaman sähköpostin vaihdon jälkeen olinkin jo matkalla tutustumaan emään ja kasvattajaan, sen jälkeen isään ja sitten olinkin ihan mennyttä. Pira syntyi heinäkuussa 2011, oli pieni ja pippurinen ja napsutteli hampaitaan pentulaatikossa kuin piraija. Olin täysin mykistynyt sen halusta ja innosta oppia uutta, treenata ja leikkiä. Olin jo aiemmin opiskellut sheippaamisen perusteet ja käyttänyt sitä belgien kanssa monessa, mutta Pira hämmästytti minut täysin halullaan ja taidollaan muokata toimintaa. Se myös ennakoi, sähläsi ja teki tuhat asiaa samaan aikaan. Piran kanssa pentuna harjoiteltiin muun muassa sitä, ettei pelkkä peukalon liike ole vielä merkki, vaan vasta ääni merkkaa oikean toiminna. Se on aina ollut nopea oppimaan, mutta vastapainoksi erittäin lyhyt pinnainen, kiihkeä ja herkästi turhautuva. Vaikka nämä merkit olivat jo pienenä hyvinkin selvästi esillä, en osannut niihin sen suuremmin puuttua, olin vaan haltioissani loputtomasta energiasta ja motivaatiosta. Koulutuskuplassani en myöskään osannut tarpeeksi panostaa sosiaaliseen palkkaan tai suhteeseen, koska mekaanisilla koulutustaidoilla pääsi teknisesti nopeasti eteenpäin. Nostatin sitä leluilla opettamatta kierrosten laskua, mitä Pira ei takuulla itse tee, eikä liene vaikea arvata että melko pian meillä oli sekä ääntelyä että hallitsematonta kiihkeyttä enemmän kuin tarpeeksi. Piran kanssa kuitenkin päästiin mukaan ensimmäiseen perustettuun Pohjois-Hämeen kennelpiirin nuorten koirien tokorinkiin, edettiin tokossa ihan mukavasti avoimeen luokkaan asti vanhoilla säännöillä, treenattiin agilitya ja päästiin aloittamaan kisaurakin. Piraa oli ajoittain vaivannut selän jumittuminen jo pidempään, kun se sitten syksyllä 2015 yhden ihan tavallisen lenkin jälkeen ei meinannut päästä autosta pois saati rappusia ylös silloisen asuntoomme kerrostalon kolmanteen kerrokseen. Pira, joka ei todellakaan pienistä valita jos niitä edes huomaa. Piraa hoidettiin seuraavat kaksi vuotta hyvin tiiviisti, lääkärin tutkimuksissa ei löytynyt syytä, tosin magneettiin en sitä vienyt vaikka ehkä olisi kannattanut. Osteopatialla oloa saatiin helpotettua, kunhan hoitoväli pysyi tiiviinä. Aktiivinen harrastaminen vaihtui aktiiviseen kuntoutukseen ja pelkoon huomisesta. Syksyllä 2017 olin jo luovuttamisen partaalla, kun syksyn koleus tuntui turvottavan Piran todella kipeäksi, kun sen olo yhtäkkiä helpotti. Parempia kausia oli ollut ennenkin, joten en uskaltanut oikein huokaista, mutta nyt, kun selkä ei ole oireillut juuri lainkaan viimeiseen lähes 1,5 vuoteen, alan olla toiveikas. Pira on päässyt palaamaan rally-tokon pariin, kun selkä tuntuu kevyttä treenailua kestävän. Harvakseltaan Pira on saanut tehdä myös pienesti agilitya matalilla rimoilla, mikä on siitä maailman parasta!

Nadi vanheni, Pira vanheni ja poti selkävaivoja ja minä armotonta treenikuumetta. Harkitsin lainakoirakuvioita, mutten koe sitä itselleni sopivaksi tavaksi treenata, joten löysin itseni uudelleen ja uudelleen selaamasta pentueilmoituksia. Syksyllä 2015 jo jotain tiedusteluja teinkin, mutta kuullessani ennestään tutulle ihanalle Kulolle olevan suunnitteilla pentue en voinut vastustaa enää, vaan huomasin kirjoittavani ja lähetttäväni pentuetiedustelua ja saavani siihen hyvin positiivista vastakaikua. Kevät meni osaltani melkoisessa myllerryksessä, kun muutamassa kuukaudessa päädyimme mieheni kanssa etsimään omakotitaloa, ostamaan sellaisen, remontoimaan ja muuttamaan. Siinä jäi pentueen seuranta kaiken muun jalkoihin ja ehdin jo pelätä, että meidät on sivuutettu. Samaan aikaan edelleen vähän arvoin tilannetta Piran kannalta, tunsin itseni luovuttajaksi jos ottaisin pennun vaikka tiesin, ettei näillä asioilla ollut mitään tekemistä keskenään. Onneksi kiinnostustani ei oltu unohdettu ja onneksi päädyin hiljentämään omat mörköni, sillä elämä ilman Nilaa olisi todella kurjaa. Olin niin onnellinen, kun pääsin taas treenaamaan! Tuntui, kuin iso puuttunut palanen olisi palautettu elämään, kun kalenteri täyttyi treeneistä ja koulutuksista. Ja sitten tuli ocd, joka vei hetkeksi maton jalkojen alta. Tästä noustiin, yhteistyö kehittyi ja kaikki tuntui sujuvan. Kunnes iski epilepsia. Nyt vain toivotaan, että sairaus pysyy kurissa, kohtaukset harvinaisina eikä lääkitystä tarvittaisi vaan saataisiin jatkaa lähes normaalia elämää vielä vuosia.

Olin jo Nilan ollessa noin vuoden, ocd kuntoutuksen ollessa lopuillaan ja tehdessäni päätöksen, ettei Nila tule treenaamaan agilitya kiihkeän luonteensa ja operoidun olkanivelen nostaessa loukkaantumisriskin yhdessä aloittelijaohjaajan kanssa liian suureksi, huomannut Nilan siskopuolelle olevan noin vuoden päähän suunnitteilla pentue. Laitoin vähän "renkaidenpotkimisviestiä" jo silloin heti, vaikken todella ollut varma olisinko vielä vuoden kuluttua valmis ottamaan pentua. Pentueen suunnittelun vaiheista olin kuitenkin kaiken aikaa hyvin perillä ja kun urokseksi valikoitui Piralle sukua oleva, aivan hurmaava uros, oli jo vaikeaa olla edes vähän innostumatta. En usko, että tulee toista mahdollisuutta saada pentua, joka olisi sukua sekä Nilalle että Piralle! Ei niin mukavien silmälöydösten jälkeen kuitenkin pentueen emä vaihtui alkuperäisen suunnitelman siskoon, mutta tavattuani tämän siskon kiinnostukseni lähinnä kasvoi. Vaikka neljä koiraa oli puolet enemmän kuin olin ajatellut, Nila oli alle kaksi vuotias ja ajatus pennusta tuntui lähes hullulta. Onneksi on hulluja kavereita, jotka kannustavat tekemään välillä niitä hullujakin päätöksiä ja mies, joka on ilmeisesti tyytynyt kohtaloonsa ja vastusti pentua yllättävän vähän jos ollenkaan. Pentujen syntymää jo odotin malttamattomana ja vaikka epävarmuus edelleen ajoittain vieraili, olin koko ajan vakuuttuneempi siitä, että tarvitsemme juuri tästä pentueesta pennun. Onneksi niin, koska Nilan epilepsia puhkesi viikkoa ennen pentujen luovutusta. Hile tuli juuri oikeaan hetkeen tuomaan lohtua, iloa ja jatkuvuutta elämään. Nyt, Hilen ollessa 9kk, en voisi olla tyytyväisempi päätöksestä ottaa se. Elämä ilman hullunkurista pomppivaa ja loikkivaa teinikoiraa olisi ankeaa, minkä lisäksi se on taas opettanut valtavasti uutta olemalla ihan omanlaisensa persoona.

Tällä hetkellä huomaan innostuvani koirien kanssa eniten uusista koulutuksen keinoista, mahdollisuudesta syventää omaa osaamistani uusilla tavoilla. Olen ilmoittautunut Jaana Pohjolan kolmen päivän kokonaisuuteen omaehtoisuudesta sekä Tiina Kuusiston koulutuspäivään kouluttajille, joita odotan innolla! Toki odotan lajikoulutuksiakin, mutta jotenkin jokainen vastoinkäyminen on osaltaan vahvistanut ajatustani siitä, että ennen kaikkea arjen tulee olla itselle ja omille koirille sopivaa. Jokainen koira opettaa valtavasti, usein sellaisia asioita itsestä ja harrastamisesta, mitä ei olisi osannut ennakkoon odottaa. Jokainen yksilö on tavalla tai toisella sellainen, minkä siihen elämäntilanteeseen ja kehittymisen vaiheeseen tarvitsee, ei ollenkaan varmasti sellainen mitä olisi itse halunnut. Tai ainakin haluan näin selittää itselleni sen, miksi kerta toisensa jälkeen olen päätynyt tilanteeseen, missä joudun tai saan tarkastella uudelleen omaa eläintenpitoani, koulutuksellisia tavoitteitani ja koko harrastustani. Haluaisin, että saisin harrastaa yhdessä koirani kanssa vuosia ilman pitkiä, elämää rajoittavia loukkaantumisia tai sairastumisia. Haluaisin sitä ihan valtavasti ja samalla pelkään, mitä osuu seuraavan kohdalle? Muttei kai epäonnea voi loputtomasti jatkua, ainakin toivon niin. Samalla yritän muistaa elää hetkessä, tarttua tilaisuuksiin ja uskaltaa rikkoa omia rajojani, jotta kehittyisin edelleen. Olen esimerkiksi Nilan kohdalla päättänyt, että toteutan vähän hullutkin ideat sen kanssa jos ne ovat sellaisia mistä kumpikin nauttii, niin kauan, kun meillä vielä on mahdollisuus. Olen ilmoittanut sen lauantaina rally-tokon tuplakisoihin, vaikka tiedän, ettei sen vire todennäköisesti pysy maltillisena eikä me osata kaikkia kylttejä niin hyvin kuin haluaisin ja olisi mahdollista, mutta koska meitä ei mikään estä osallistumasta, me osallistutaan!

Eu kansalainen kohta jo 17 viikkoa

Hile kasvaa ja kehittyy nyt hurjaa vauhtia! Enää se ei ole pikkupentu, vaan näyttää jo hetkittäin ihan koiralta. Kauhean nopeasti menee aika, haikeaa mutta samalla ihanaa kun se alkaa jo osata jotain ja opimme kaiken aikaa paremmin tuntemaan toisiamme. Edelleen tykkään pennusta ihan hirveästi, vaikka se välillä on ihan hirveä. No ei oikeasti ole, mutta melko päättäväinen ja sitkeä pentu se on! Ahneudella ei ole rajaa, ruokaa on saatava ja ruuaksi kelpaa lähes kaikki etäisesti jotain syötävää muistuttava. Erilaiset jätökset kelpaavat erittäin hyvin, rusakon papanat, sorsien kakat ja lampaan läjät on ainakin kaikki menneet suosikkiruokien listalle! Erilaiset luopumistreenit ovat ja tulevat olemaan tärkeässä osassa Hilen kanssa, jotta saadaan korvat pysymään auki houkutusten maailmassa.

Väsynyt pieni pentu

Helteet kestivät ikuisuuden, mikä rajoitti elämää jo vähän liikaa. Hile ei toistaiseksi ole itse innostunut uimisesta, kahlaa kyllä niin pitkälle kuin jalat pysyvät pohjassa. Uidakin se osaa, pari kertaa olen nostanut sen vähän syvemmälle jotta on kastunut kunnolla. Jos ei olisi näin kuuma, saisi ihan rauhassa olla tämän kesän uimatta, mutta nyt se helpottaisi oloa niin paljon, että olen auttanut kastumisessa. Kunnon lenkkejä ei pysty tekemään, kun lämpötila on +30 astetta aamusta myöhäiseen iltaan ja vuorotyö tuo omat haasteensa ehtimiseen, kun nukkuakin on pakko. Ehkä tämä tästä jossain kohtaa hellittää, nautitaan nyt sen mitä pystytään kun on kunnon kesä. Ulkona treenailut on myös olleet aika rajallisia, pieniä nopeita treenejä ollaan ulkona kyllä tehty. Nyt onneksi on vähän viilentynyt ja päästään normaalimpaan lenkki- ja treenirytmiin. 

Vielä ei ollutkaan pystykorvien aika

Onneksi löytyy vielä viileitä sisätiloja, missä pääsee vähän edes puuhailemaan. Hile on hyvin suorituskeskeinen pentu, se oppii nopeasti ja toistaa oppimaansa ongelmitta erilaisissa ympäristöissä. Mitään kovin ihmeellistä ei Hile vielä osaa, mutta pohjia ja perusteita moneen juttuun. Olen pyrkinyt panostamaan suhteeseen ja yhteistyöhön alusta asti kaikkein eniten, jotta yhteistyö tulevaisuudessa kantaisi. Tähän on suurena apuna ollut ProKoirakon Päivin treenit, olen saanut aika selkeän suunnan, miten haluan jatkaa. Lisäksi mahdollisuus pitää pentua mukana töissä on tuonut itsestään meille kahdenkeskistä aikaa ja valtvasti uusia kokemuksia pennulle, mitä ei varmasti olisi muuten tullut vastaan. Töissä tulee kuin huomaamatta vahvistettua monia arjen taitoja ja sitä luopumista. Pääasiassa aika vaivaton työkaveri Hile onkin, vaikka hyvin tietää missä biojäteastiat sijaitsevat ja ketkä asukkaista helpoiten tiputtelevat herkkupaloja pienelle koiralle.

Gremlins vai Dobby?

Treeneissä olen koittanut pitää maltin mukana, Hile kasvaa nyt niin nopeasti joka suuntaan, ettei ole järkevää kovin ihmeellistä kehonhallintaa vielä odottaa. Ollaan temppuiltu ja etsitty kaikki neljä jalkaa, opiskeltu erilaisia alustoja ja niiden kanssa toimimista. Kontaktia on vahvistettu paljon ja vähän tehty seuraamisen alkeita ja perusasentoonkin on pentu välillä eksynyt. Kosketuskeppi on tullut tutuksi ja sen kanssa on kokeiltu vaikka mitä kieppumisia ja eri seuraamispositioita. Häkkileikki on Hilen mielestä parasta, saa ruokaa kun vaan on! Häkkileikin periaatteen se on yleistänyt todella hyvin ja tarjoaa makoilua herkästi jos muuta ei tapahdu tai toiminnalla ei saa vahvistetta. Vauhti ja intensiteetti treenaamiseen on viimeisen parin viikon aikana kasvanut hurjasti, Hile ajattelee ja haluaa keksiä oikean ratkaisun tehtäviin. Se myös kamppailee valtavasti vastustaakseen ihmisten ihanuutta, tosin ihan aina ei vielä pysty.

Kaunis 💛

Leikkiminen on tällä hetkellä vähän hankalaa, kun hampaat tippuvat ja ikenet ovat aika hellänä. Yhtään kovempien tai sitkeämpien ruokien syöminen on myös melkoista mässyttämistä, mutta eiköhän se siitä kun saa uudet hienot hampaat käyttöön! Hile on edelleen iso, se painoi maanantaina rokotuksilla jo 10kg. Samalla saatiin passi, joten Hile on virallisesti EU-kansalainen!

Kuukausi kohtauksesta

Nila voi tällä hetkellä oikein hyvin, eikä ensimmäisen kammottavan illan jälkeen ole uusia kohtauksia tullut. Suurin apu ja helpotus saatiin, kun sain nopealla aikataululla peruutusajan Maaria Kaiperlan taitaviin käsiin. Aika oli reilut kaksi viikkoa kohtauksesta, tiistaina 12.6. Taitavan osteopaatin työskentelyä on todella hienoa seurata, Nila makasi maassa ja koko päänalueen lihakset nykivät käsittelyn aikana, kunnes sen ilme suli ja koko koiran olemus rentoutui. Maarian mukaan Nila tuntui tyypilliseltä kohtauskoiralta, mutta vastasi tapansa mukaan hoitoon todella hyvin. Kropassa on käynnissä paljon hormonien aiheuttamaa toimintaa, mikä vaikuttaa olleen myös epilepsian laukaisevana tekijänä, kohtaus kun ajoittui valeraskauden alkupuolella. Kuten itsekin olin jo ajatellut, suositteli Maaria sterilointia heti, kun juoksukierto on keskivaiheilla. Syksyllä poistetaan kohtu ja toivotaan, että se yhdessä tukihoitojen kanssa pitäisi kohtaukset tulevaisuudessa aisoissa eli poissa. Sain käynnistä aivan valtavasti lisää uskoa tulevaisuuteen, helpotus itselle siitä, että jollain keinolla sai autettua toista oli valtava. Pahinta kun ollut vain odotella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Maaria myös sanoi ihanasti, että Nila on niin herkkä ja minua kohtaan auki, että voin vaan kertoa sille, että 'kiitos, me emme tarvitse enempää kohtauksia'. Tätä olen nyt sille mantrana toistellut ja toivonut niin paljon, että hyvä tilanne jatkuisi.

Minun oli tarkoitus kuvauttaa Nila nyt heinäkuussa, kun kaksi vuotta on täynnä, mutta nyt en halua rasittaa koiraa yhtään ylimääräisillä rauhoituksilla, joten kuvat otetaan jos mahdollista strekkauksen yhteydessä, jos se jostain syystä ei onnistu, ei Nilaa kuvata. Olen yleisesti ehdottomasti kaikkien terveystutkimusten kannalla, mutta en halua altistaa Nilaa yhdellekään uudelle kohtaukselle omalla toiminnallani. Tässä kohdassa menee yksilön terveys kirkkaasti edelle yhteistä hyvää, kun mitään radikaaleja löydöksiä ei pitäisi olla luvassa. Olkanivelen tilanne kiinnostaisi kovasti, mutta yritän olla sitä ajatttelemattta. Tällä hetkellä olka on täysin oireeton, eikä osteopaatit tai hieroja ole löytäneet puolieroja, eikä liikkeessä näy toispuoleisuutta, joten pärjäämme kyllä tarvittaessa tälläkin tiedolla.

Vaikka kaikeksi onneksi uusia kohtauksia ei ole ollut, laittaa tilanne miettimään tulevaisuutta uudelleen. Haluanko edelleen pyrkiä harrastamissamme lajeissa niin pitkälle kuin mahdollista? Vai olisiko meille riittävä koulutuksen mittari pienemmän kisat ja kokeet ilman pitkiä matkustuksia ja isojen kisojen hälinää ja mahdollista stressiä? Treenimäärät ovat vähentyneet kuin itsestään, mikä tosin ei ole ollenkaan huono asia, meinaan välillä vähän innostua liikaa. Edelleen me treenataan useampi kerta viikossa, mutta olen ehkä viimein oppimassa pientä malttia kestossa. Uskallanko katsella syksyksi valmennusryhmäpaikkaa, vaan pitäisikö vielä katsella tilannetta? On vaikeaa yrittää jatkaa normaalia elämää, kun samaan aikaan mielessä on pelko tulevasta ja toisaalta onni jokaisesta kohtauksettomasta päivästä, viikosta ja kuukaudesta. Arjessa toki elämä jatkuu päivä kerrallaan, jokaisesta yhteisestä hetkestä nauttien. Jos tähän mennessä ollut epäonni koirien terveyden osalta ei ollut vielä riittävästi opettanut elämään hetkessä, nyt viimeistään sitä opetellaan. Jokainen onnistuminen tuntuu moninkertaiselta, mutta toisaalta treeneissä hankalampia asioita en osaa tällä hetkellä ottaa niin kovin vakavasti. Alan pikkuhiljaa varovaisesti uskoa, että Nila todella täyttää nyt kaksi ja sen jälkeen on tulossa vielä uusia synttäreitä ja yhteisiä vuosia. Kaikkein epätoivoisin olo on poissa, vaikka kaikki on enemmän kuin epävarmaa tulevaisuuden osalta.

Uimakausi on alkanut!

Nilan elämän yksi upeimmista asioista on taas mahdollista useammin, kun uimakausi on aloitettu. Viikko sitten jo pulahti, mutta isossa järvessä oli ilmeisen kylmä kun ei sen enempää veteen hinkunut. Tänään kuuman ilman takia suunnattiin lenkillä pienemmälle järvelle, jotta koirat saivat vilvoitella. Tuli äänitehosteista ihan kesäfiilis!

Kevät tuli lopulta ryminällä ja meinaa ilmeisesti muuttua jo suoraan kesäksi, ainakin lämpöä ja aurinkoa on viime päivät riittänyt. Nilaa ei juuri lämpö vaivaa, toki se ulkona treenatessa väsyy nopeammin mutta tekee hommia ihan normaalisti. Tai en nyt tiedä normaalista, juoksut on hieman vaikuttaneet keskittymiskykyyn, mutta onneksi ne alkavat nyt olla jo ohitse. Seuraavat pari viikkoa treenaillaan rallyjuttuja ja koitetaan löytää keskittyminen olennaiseen. Tuppaa vaan nyt ohjaajalla treenaaminen karkaamaan taas ihan käsistä, kun ulkokentät ovat niin helposti käytettävissä. Yritetään muistaa pitää myös vapaapäiviä! Pirakin on rallatellut aika ahkerasti, vaikka koitan muistaa pitää sen treenimäärät pieninä. Meinaa vaan lipsua koko ajan, toivotaan ettei selkä ota itseensä. Toistaiseksi vaikuttaa kyllä ihan hyvältä sen osalta. Se on niin innoissaan, että meinaa haljeta!

Aurinkoo

Maanantaina osui vihdoin aurinko ja vapaa samaan hetkeen, piti ulkoiluttaa kameraa pitkästä aikaa.

Nilan mielestä jäällä on parasta juosta

Pira nauttii auringosta 

Nipa taas juoksemisesta

Nadi keskittyy olemaan nätti 

Juoksemisen välissä ehtii vähän kyyläillä

Pippi paistattelee

Ja Nilalla on kiire

Nadi

Kuuraparta

Nilalla on vaihteeksi kiire

Lunta ja pakkasta!

Ihanaa, kun vihdoin on lunta ja pakkasta! Ainoastaan se hieman hankaloittaa elämää, että lähimetsä on täynnä latuja, joten sinne ei ennen kevättä ole menemistä. Olen jo vuosia himoinnut kunnollista potkukelkkaa ja nyt lenkkimaastojen huononnuttua tässä lähistöllä, toteutin haaveen ja tilasin Kicksparkin. Ollaan nyt parina päivänä päästy Nilan kanssa treenaamaan ja eiköhän se siitä ala sujua! Ollaan tehty vetotreeniä palkalle suht lyhyellä matkalla eilen ja tänään, tänään käytiin ensin ravailemassa kolmisen kilometriä pikkuteillä. Vielä ei ole lamppu syttynyt vetoon jatkuvammin, mutta ei se kaukana ole. Lyhyillä vedoilla palkalle olen saanut jo esimakua, mitä on tulossa kun neitikoira pistää tassua toisen eteen. Tänään Nila alkoi jo napata palkan suuhun ja jatkaa vetämistä, joten huomenna pidetään välipäivä ja kokeillaan loppuviikosta uudelleen jos vaan säät sallii. Hyvä vaan, ettei heti alkuun vedä ihan hulluna kun tämä on liikuntamuotona nyt ihan uutta. Saa itsekin kunnon hien pintaan kun potkuttelee! Niin kivaa pitkästä aikaa päästä vetohommiin! Sen verran tunnustaudun myös välineurheilijaksi, että on tuolla pikkuisen parempi potkutella kuin entisellä perintökelkalla aikanaan.

Treenikuulumisia

Vuoden vaihteen koiratanssi kisojen jälkeen pidettiin pari viikkoa vähän kevyemmällä treenillä ja vaikkei se arjessa Nilan käytöksessä näkynyt, niin treeneissä sitten senkin edestä. Nila pursuili pöllöenergiaa, ei jaksanut oikein kuunnella tai keskittyä ja jumittui johonkin omaan kyyläkuplaansa aika herkästi. Mutta kas, nyt ollaan palattu normaalimpaan treenirytmiin ja korvat alkavat palautua toimintaan! Ollaan treenattu ihanassa sekasotkussa sekä tokoa, rallya että koiratanssia, kun ohjaajalla taas pursuilee ideoita vähän liikaa yhden koiran päänmenoksi... Tämä aiheuttaa välillä pientä sotkua, kun harjoitellaan montaa uutta tai uudehkoa juttua yhtä aikaa, mutta aika nopeasti Nila kyllä oppii erottelemaan. Yritän muistaa olla koiralle reilu ja esimerkiksi ennen rallykisoja ei kauheasti treenata koiratanssia, kun Nipa mielellään sitten tarjoaa uusia seuraamispositioita hyvin tarmokkaasti silloinkin, kun niitä ei tarvittaisi. Kevään aikana olisi toiveissa saada rallyn avoin luokka käytyä, pari kisailmoa on tehtynä mutta saa nähdä ehtiikö ensin juoksu vai kisat, taitaa mennä todella hilkulle. Lisäksi työnalla on tosiaan pari uutta seuraamispositiota ja ajatustyössä kehittää meidän HTM ohjelmaa mahdollisesti suoraan avoimeen luokkaan sopivaksi. Maaliskuussa olisi kivasti kolmet koiratanssi kisat ihan tässä lähistöllä, mutta katsotaan nyt miten ehditään saada ohjelmaa kasaan ja minne se juoksu lopulta asettuu. Tokokin tuntuu kivalta tällä hetkellä, mutta kaipaisi lisää liikkuri- ja kokonaisuustreeniä. Vaikka muuten on ihanaa kun on talvi, olisi kiva kun tuo lähikenttä olisi sula, kuiva ja lämmin että pääsisi paremmin treenaamaan myös ulkona.

Piralla tuli tammikuun alussa täyteen 6,5 vuotta ja kaikeksi onneksi se on edelleen pysynyt selän osalta kohtuullisen hyvässä kunnossa! Selän paremman tilanteen ansiosta Pira on päässyt vähän aktiivisemmin myös treenailemaan niin kotona kuin nyt pari kertaa ihan hallitreeneissäkin. Koko pieni koira on niin onnellinen, että ihan tärisee kun pääsee hommiin. Lähinnä se on tehnyt rallytokoa, en uskalla mitään kovin lennokasta sen kanssa edelleenkään tehdä ettei se vaan kohella itseään kipeämmäksi. Vauhtia ja intoa nimittäin riittää, mutta jopa pieneksi ihmetyksekseni myös yllättävän hyvää keskittymistä. Ainakin, kun alkukohellus on saatu purettua. Varovaisesti olen alkanut suunnitella, jos kunto vaan antaa myöden, niiden kahden puuttuvan rallyn alo -tuloksen kokeilemista ja mahdollisesti myös avointa, kun kaikki tehtävät ovat Piralle pienellä muistuttelulla vanhastaan tuttuja. Se on niin liikuttavan onnellinen päästessään tekemään että meinaan pakahtua. Pieni koira täynnä raivokasta intohimoa treenaamiseen, niin erilainen kuin tuo kaikkea ajatteleva ja pohtiva teini että voi itsekin heittää aivot narikkaan ja mennä vaan! Kunhan muistaa varoa sormia, pysyä lähes apaattisen rauhallisena ja asentaa korvatulpat vähintään alkutreenin ajaksi. Tosi leppoista siis.

Mutta jos nyt palataan siihen talveen ja lumeen pienten sivuraiteiden jälkeen.

Bortsujen keskinäinen kommunikointi on kiehtovaa, ne tilanteesta riippuen käyttävät välillä äärimmäisen pieniä eleitä ja toisinaan taas liikkuvat oikein harkitun korostetusti. Toinen on äärettömän itseriittoinen mutta lyhytpinnainen, toinen taas erittäin kohtelias mutta äärimmäisen sinnikäs jotain halutessaan. Lopulta useimmiten äly voittaa, vaikka Pira hyvää haastetta antaakin.

N: Olisiko mahdollista hieman keskustella tuosta halosta?
P: EI!! (ja lopulta Nila jallitti Piran muualle ja vei halon...)

Ei meillä tässä mitään ole meneillään! Ainakaan ei syödä mätiä, jäätyneitä omenoita kompostista.

Jono, jossa keskimmäinen kertoo koska liikutaan. Toisaalta taain on "varma", ettei sen lähestymistä ole huomattu.

Nadin ja Piran leikki näyttää kuvissa hurjemmalta kuin onkaan, ne lähinnä loikkivat kumpikin ilmaan ja tekevät valehyökkäyksiä

Nila jää leikeissä usein vähän ulkopuoliseksi, koska Piran mielestä Nadi on sen omaisuutta. Tämä ei juurikaan teiniä haittaa, se viihdyttää kyllä itse itseään. Nyt olen tosin joutunut aina välillä muistuttamaan, ettei Piraan saa törmäillä ja onneksi se useimmiten pysyy mielessä. Toisaalta Nadi ei kovin kauaa jaksa kerralla innostua mistään leikeistä, minkä jälkeen bortsut yleensä keskittyvät omiin projekteihinsa. Nila siis tarkkailee mitä Pira tekee ja yrittää saada varastettua siltä kaiken mahdollisen ja sen jälkeen tekee kaikkensa, että Pira viitsisi jahdata sitä edes vähän. Yleensä Pira ei viitsi, mutta ilmeisesti yritys on tärkeintä, koska aina joskus siitä saa palkaksi juoksupyrähdyksen. Ja onneksi aina voi juosta myös yksin! Tai vanhempien koirien ympärillä! Koska aina on hyvä syy juosta.

Nadi leikkii edelleen heittäytymällä selälleen, onneksi ei enää täydestä vauhdista kuten nuorena.

Kolmaspyörä tahtois kanssa huomioo!

Ja taas kolmantena pyöränä Piran niskan takana, Piran oma fani

Lomatunnelmia ja tasapainoa

Olen ollut hyvin ahkera vaihtamaan työpaikkaa tässä viimeisen parin vuoden aikana, joten tälle kesälle ei lomapäiviä kertynyt kuin 8, joista vielä pari piti säästää syksymmälle Onnidog reissua varten. Viikko jäi kuitenkin nyt elokuussa vietettäväksi ja vaikka kuinka tykkään työstäni, tuli tämä hengähdystauko tarpeeseen! Sattui vielä niin, että mies oli juuri samaan aikaan kalareissussa Ruotsissa, joten meillä oli koirien kanssa ihan omaa lomaa. Mitään suuria suunnitelmia ei ollut, mutta ne vähätkin sitten kariutuivat, kun Nadi ja Pira päättivät ajoittaa juoksunsa ja vielä tärpit juuri lomaviikolleni. Kuinka voikaan osua! Ei sitten lähdetty Yyterin koirarannalle tai retkeilemään, sen verran hormoonihuuruista oli meno. Lisäksi itse kärsin kamalista allergiaoireista pujon kukinnan aikaan, joten vietettiin sitten suunniteltuakin rauhallisempi loma.

Kun kerrankin oli kaikki illat aikaa, buukkasin kimppatreenejä melkein jokaiselle illalle. Alkuviikko tokoiltiin ja pyöriteltiin rallyjuttuja. Liikkuritreenejä päästiin tekemään pariin kertaan, kyllä tuo teinikoira vaan nopeasti oppii liikkurin käskytykset ja ennakoinnin. Tosin muuta en odottanutkaan. Erityisesti luoksetulon kanssa on tehty nyt töitä, tarvittiin kai yksi toisto liikkuroituna kun Nila alkoi nykimään ja ennakoimaan kutsua, vaikka yksin tehdessä istuu hyvin varmasti ja rauhallisesti paikallaan. Paljon palkkaa ja ylipitkiä istumisia käskytettynä luoksetuloon, niin alkaa jo tulla lisää varmuutta. Seuraamiseen liikkuri vaikuttaa yllättävän vähän, tosin olen alusta asti hyvin valikoiden ja viiveellä toteuttanut liikkeenohjausta, jotta siitä ei tulisi Nilalle liian merkityksellistä. Rutiinia vaan näihin paljon lisää. Päästiin tekemään myös useampi paikallaolotreeni porukassa, niin tuttujen kuin vieraiden koirien kanssa. Nilalla ei aika ole ongelma, sillä alkaa olla niin paljon makoilukokemuksia 'käysiihen' käskyllä. Sen sijaan tässäkin päästään kropan hallintaan ja käskyjen erotteluun, kun vahviste historiaa on ensisijaisesti vapaamuotoisesta oleilusta ja kropan hallinta on vielä kesken, se erittäin helposti alkaa matoilemaan paikallamakuussa. Täytyy tehdä 'käysiihen' ja paikkamakuu erottelua, jotta sille muodostuu selkeä kuva kumpaa halutaan. Paikkamakuuta on nyt työstetty luopumisen kautta häiriöillä ja jopas alkaa asento parantua ja pysyä paremmin kasassa. Alut ja loputkin alkaa paranemaan myös porukassa, kun niitä on päästy tekemään.

Lomalla päästiin myös rally-tokoilemaan ihan rataa. Rallyssä ehdottomasti vaikeinta on kyllä muistaa oikeat suorituspaikat ja tavat eri kylteille, tälläkin kertaa tajusin vasta pitkän aikaa oman ratatreenin jälkeen suorittaneeni kaksi kylttiä ihan väärin. Koira kyllä osaisi, mutta ohjaaja sekoilee... Lisäksi itselleni on erittäin hankalaa edelleen se hihnan kanssa pelaaminen, varsinkin kun sen hankaluuden takia luistan hihnan kanssa treenaamisesta jatkuvasti. Se ehkä helpottuisi, jos sitä treenaisi. Muutan rallattelu on kyllä hauskaa, tehtävät on mukavan yksinkertaisia ja radat sujuvia, tuntuu oikein hyvältä tehdä ketjutus ja palkattomuustreenejä tätä kautta! Nilaa tosin ei kauheasti tunnu palkattomuus hetkauttavan, kunhan tehtävät on tuttuja ja onnistumiset merkataan kehuilla.

Lomalla tietysti myös lenkkeiltiin ja uitiin, tai tarkemmin Nila ui. Itsellani on talviturkki tiukasti päällä ollut jo monta vuotta ja Pira on omatoimisesti vähentänyt tänä kesänä uimaan menoa, koska siitä kipeytyy. En sen tosin juoksuisena olisi uida antanutkaan.

Jäljelläkin käytiin, enkä voi olla kuin tyytyväinen! Nilan kanssa on ihanan mutkatonta kokeilla erilaisia juttuja, kun sen asenne kaikkeen yhdessä tekemiseen on avoin ja positiivinen, 'jaa tämmöstä hommaa, joo miten kivaa!'. Jäljellä se vielä luontaisesti työskentelee sopivalla tahdilla ja saa toteuttaa itsenäisyyttään vastapainoksi kentällä pyörimiseen. Toinen jälki sujui siis edelleen yli odotusten, nyt se tiesi heti alusta mitä ollaan tekemässä ja lähti tasaisen varmasti heti alusta asti liikkeelle. Pituutta jäljellä oli tällä kertaa noin 400m ja keppejä jälleen kuusi. Maasto oli pääasiassa melko selkeää varvikkoa, mutta osan matkasta myös ryteikköisempää kivikkoa. Päästin Nilan taas itse nostamaan jäljen, se tarkasti pätkän takajälkeä ja lähti varmasti sitten oikeaan suuntaan. Kolme ensimmäistä keppiä nousivat hienosti, mutta kolmannen kepin jälkeen iski epävarmuus tai hukka. Nila teki tässä kuitenkin hienosti töitä, se tarkasti noin 10 metrin ympyrällä alueen, palasi jäljellä hieman taaksepäin ja yritti uudelleen, kun ei vieläkään päässyt eteenpäin tarkasti uudelleen ja vielä kerran, jolloin yhtäkkiä vaan pääsikin takaisin jäljelle ja jatkoi matkaa taas hienosti ja varmasti. Vaikea sanoa, mikä menoa tuossa kohdassa sotki, mutta niin vain pikkukoira selvitti tilanteen ja jatkoi jäljen varmasti loppuun nostaen kaikki kepit! Tehtiin pieni esineruutukaistalekin, mutta se oli aika vaikea tuulettoman ja painostavan ilman takia. Esineitä pitäisi tehdä erikseen ja niin, että tuulesta saisi edes pienen avun alkeisharjoituksiin. Innolla Nila nytkin etsi ja löysi, mutta haluaisin ensin tehdä motivaatiota helpommilla treeneillä.

Tässä piti olla hieno video viimeisen kepin nostosta, mutta jäljellä ohjaaja keskittyi enemmän koiraan kuin puhelimeen, joten videon pituus oli 2 s ja se alkoi siitä, mihin sen piti loppua sisältäen kehuja ja mustaa tämän alkuasetelman jälkeen... Siinä se nyt kuitenkin seisoo, jäljen viimeinen keppi suussa!

 Lomaviikon lopuksi tehtiin taas jotain ihan uutta osallistumalla Saarilahden Päivin rauhoittumistuokioon. En tarkalleen tiennyt mitä on tulossa, olin kuuntelemassa Päivin ja Kivimäen Riitan luentoa tuossa jokin aika sitten ja siitä innostuneena ilmoittauduin tännekin. Uteliaisuus kannattaa, tuokio oli oikein antoisa. Varsinaisesti mitään ei juuri tehty, mutta Päivin tarkkojen silmien alla sain niin ihanaa palautetta sekä Nilasta että meistä koirakkona, että vieläkin melkein itkettää edes miettiä asiaa! Päivi pyysi ennakkotietoja, joita kirjoittelin hänelle näin:

Tässä jotain taustatietoja vihdoin, toivottavasti en nyt unohda mitään oleellista.

Nila on 1v1kk bordercollie narttu, yleisolemukseltaan vilkas ja iloinen. Nila mukautuu todella taitavasti tilanteen mukaan, se kulkee kanssani töissä kehitysvammaisten asumispalveluyksikössä ollen siellä rauhallinen ja järkevä, kun taas treeneissä se aika herkästi kerää kierroksia varsinkin juoksemisesta. Se on fyysinen koira, joka rakastaa uimista, juoksemista ja ylipäänsä liikkumista. Nila on kiihkeä ja taistelutahtoinen ja toisaalta kainalossa viihtyvä, tassut kohti taivasta rennosti ottava nuori koira.

Meillä on kolme koiraa, kohta yhdeksän täyttävä kuuroutunut belgi"mummo", kuusi vuotias bortsu Pira ja Nila nuorimpana. Lauma toimii hyvin, Nila on sopivan joustava ottamatta kuitenkaan itseensä Piran niuhotuksista. Belgi Nadin kanssa ne ovat  hyvä tiimi, Nila huolehtii että vanhin pysyy porukan mukana, toimii Nadin korvina.

Nilalla on tammikuussa operoitu ocd vasemmasta olasta, minkä jälkeen se koko kevään joutui pidättelemään itseään jotta kuntoutus saatiin vietyä läpi kunnialla. Sairausloman jälkeen se reilun kuukauden olisi halunnut vain juosta, juosta ja juosta, mutta nyt tuntuu siltä osin tapahtuneen tasaantumista eikä sillä ole enää kaiken aikaa pelko, että kohta taas joutuu häkkiin/hihnaan.

Mitään varsinaisia ongelmia Nilan kanssa ei ole, mielenkiinnosta tullaan ja toivottavasti saadaan uutta ajateltavaa ja keinoja vireen hallintaan.

Näillä pohjatiedoilla saavuimme paikalle, minä toki unohtaen koiran hihnan kotiin ja turvautuen joustoliinaan, mikä onneksi autosta löytyi. Me istuttiin alas ja Päivi tarkkaili meitä. Nila tutki tilan, nuuski hetken mattoa ja kävi sitten jalkoihini makoilemaan kääntyen vielä hetken kuluttua niin, että nenä oli melkein kiinni varpaissani. Ja siinä se sitten makoili, välillä vähän asentoa vaihtaen ja välillä tarkkaillen Päivin kynää ja Päiviä ja piiskaten hännällä maata, jossain välissä se kävi kiehnäämässä Päivin ja sen jälkeen asettui meidän puoliväliin takaisin makoilemaan. Päivin mukaan Nila on harvinaisen hyvin tasapainossa, luottaa minuun ohjaajana täysin ja on täynnä rakkautta koko koira. Että tätä pitäisi nyt vaalia ja ylläpitää, ei ahnehtia eikä luoda turhaa painetta meidän väleihin. Niin helposti sanottu, toivotaan että osaan tätä neuvoa noudattaa. Päivi tuntee myös Nilan siskon Popan ja kiteytti niin loistavasti siskosten eron, ettei tottakaan: Jos Popa on professori, joka ajattelee, miettii, pohtii ja ratkaisee asiat aina aivoillaan, niin Nila on psykologi, niin täynnä rakkautta että se oikein pursuilee koirasta.

Taas sitä muistaa, kuinka tärkeää on välillä ihan vaan pysähtyä hetkeen ja olla läsnä. Olen jo kauan ollut sitä mieltä, että ihmiselle useimmiten osuu koiraksi sellainen, mitä eniten siinä tilanteessa tarvitsee. Minä todella tarvitsin Nilan nyt, tässä hetkessä ja näillä kokemuksilla. Ensimmäisenä tai edes toisena koirana en olisi varmasti osannut arvostaa sen mutkattomuutta ja onnellista elämänasennetta. Nyt osaan ja yritän nauttia jokaisesta hetkestä meidän yhteisellä matkalla! Nilan kanssa se on kyllä suurimmaksi osaksi helppoa, sen ilo ja luottamus maailmaan tarttuu helposti. Kaikeksi onneksi se on vielä yhtä innoissaan kaiken maailman harrastuspiiperryksistä kuin minäkin!

On tullut Päivillä käynnin jälkeen pohdittua suhdettani myös vanhempiin koiriini ja sitä, kuinka Nila on osaltaan helpottanut suhdettani varsinkin Piran kanssa. Vaikka minua edelleen harmittaa, ettei Piran kanssa päästy jatkamaan harrastuksia, on minun nyt helpompi nähdä, kuinka koira on hyötynyt stressittömämmästä elämästä ja kuinka se pystyy nyt paremmin säätelemään kiihtymystään. Nadin kohdalla olen kriisini kärsinyt jo niin kauan sitten, että sen erikoisen persoonan kanssa olen ollut sinut jo pitkään. Olen kuitenkin entistä paremmin nyt tiedostanut, kuinka kaikki kolme peilaavat minua hyvin tarkasti ja kuinka ne reagoivat toimintaani. Olen hyvin onnekas, että minulla on ja on ollut hyvin erilaisia koirapersoonia elämässäni opettamassa, kuinka arvokas jokainen on yksilönä ja kuinka kaikilta voi oppia ihan valtavasti, vaikkei harrastuskentillä pääsisikään loistamaan!

Mun pieni rakkauskoira 

Metsäterapiaa

Pikkuhiljaa aletaan päästä arkeen kiinni Nilan sairausloman jälkeen. Ehdottomasti parasta on metsälenkit niin, että voi päästää kaikki koirat yhtäaikaa irti. Kuinka sitä onkaan kaivannut rauhallisia, pitkiä metsälenkkejä oman lauman kesken! Vanhempieni jackrussel Siiri, kohta 9kk, on myös päässyt pari kertaa jo mukaan, se kun kuuluu melkein omaan laumaan. Siiri ei myöskään ole niin nopea, etten sen takia uskaltaisi niitä päästää. Osa koirakavereista ja esimerkiksi sisarusten kanssa leikkiminen saa vielä odottaa, kasvatetaan kuntoa ensin jotta vältytään loukkaantumisilta myös vauhdin kasvaessa. Vaihtelevista sääoloista huolimatta on viime päivinä vähän harmittanut, että kamera on töissä yhden työprojektin takia. Joutuu tyytymään kännyräpsyihin, onneksi ihan siedettäviä nämäkin. Suloisen sekaisin eri lenkkien kuvat, mutta samapa tuo! Nila ei ole vielä tajunnut, että järvissäkin on uitavaa vettä. Odotan kauhulla sitä päivää, kun se sen tajuaa. Olin varma, että Pira kun ensimmäisen kerran ui niin se on menoa Nilallekin, mutta ei. Se katseli kummissaan rannalla, että hetkinen! Selvästi se kyllä prosessoi asiaa, joten taitaa olla päivien kysymys koska se hoksaa ja sitten se on menoa.

Valaistunut Nila

Piran mielestä tarvittaisiin nyt lämpöä järveen!

Nadillakin on ihanaa 

Parhaat kaverit, ikäeroa kuukausi

Luutumisen loppusuoralla!

Niin se vaan tämä Nilan ocd-projektin akuutti kuntoutusosuus vääjäämättä lähenee loppuaan, täynnä on jo 11 viikkoa tähystyksestä. Luutuminen on varmasti tapahtunut, kun operaatiosta on kulunut 12 viikkoa, joten todella käy vähiin, alle viikko, muutama hassu päivä enää! Toki lihastasapainon ja peruskunnon kanssa riittää tehtävää, samoin saa jännittää vielä muutaman kuukauden virallisiin luustokuviin pääsyä ja samalla sitä, miltä olat silloin näyttää. Kaikesta tästä huolimatta olo alkaa olla helpottunut, vaikka samalla kauhistuttaa. Vapauden palauttaminen nopean, juoksemista rakastavan koiran kanssa ei ole ihan niin yksinkertaista, että hihna irti ja matkaan. Tai kai sen niinkin voisi tehdä, mutta itseä hirvittää sen verran, että pikkuhiljaa on alettu harjoitella pienissä pätkissä kotipihan ulkopuolella vapaana olemista viimeisen viikon aikana.

Oman haasteensa tuo edelleen paikoitellen jäässä olevat polut, ei kiitos nyt mitään isoja lihasvammoja tähän kohtaan! Pieni on jo olemassa, kun viime perjantaina kaaduttiin ensin koko porukka metsässä, Pira ainoana jäi katselemaan että mikäs noille tuli kun Nadi, Nila ja minä räpellettiin kaikki samaan jäätikköön, kaikki koirat tietenkin vielä naruissa... Tästä pari päivää, niin Nila liukastui omalla pihalla märällä nurmikolla, minkä jälkeen vasemman etusen lihas veti ihan kramppiin. Annoin kipulääkettä yöksi ja tuuppasin pari päivää koiraan kaikki mahdolliset magnesium- ja vitamiinilisät ja niin se vaan onneksi alkoi nopeasti helpottaa. Tästä seurasi parin päivän hihnaan paluu ja siitä seurasi sekoaminen, kun seuraavan kerran, Nilan mielestä ikuisuuden kuluttua, sai taas pienen pätkän metsässä olla vapaana. Nyt aletaan olla aika mukavassa tilanteessa siinä mielessä, että vapaanaolo sujuu suurimmaksi osaksi melko maltilla. Tässä eiliseltä rauhallinen pätkä mukavasti keikkuvaa kuvaa.

Kaatumisten seurauksena Nilalla on taas selkä kierossa, joten se kiilaa Piran tilalle ensi viikolla Katriinan käsiin. Jospa sen jälkeen uskaltaisi alkaa jo enemmän treenaamaan! Nyt ollaan vielä koitettu pitää vauhti rauhallisena ja etupäätä rasittavat seuraamiset ja sivulletulot hyvin pieninä testeinä. Sieltä ne taitaa edelleen löytyä, toki tarvii mieleen palautella montaakin juttua ja tekemisessä on herkästi enemmän intoa kuin ajatusta. Ihanaa se on silti! Jotain ollaan saatu etenemäänkin, videolla tunnaria tältä päivältä.

Ja pari kuvaa, kuinka kätevästi voi treenata kahta koiraa kerralla, kun opettaa niille eri positioita! Tai ainakin syötellä taskusta namit pois näin "hyödyllisesti". Hassut, alkoivat ihan itse tätä tarjoamaan. Pira ensin sivulle ja kun Nila ei siihen mahtunut, se keksi osaavansa toisenkin paikan.

Ylhäältä

Noin!

Loppuun vielä pari pönötystä lenkiltä, mustavalkoisilla olisi ollut kai jotain tärkeämpääkin kuin istua rivissä. Onneksi Nadi innostuu mallinhommista aina! Ja bc:t on helposti käännytettävissä tykkäämään mistä vaan, mihin sisältyy mahdollisuus ruokaan, leluihin tai juoksemiseen.

Bortsuilla olis vähän muutakin tekemistä, kun tässä pönöttää..

Malttoi ne hetken poseerata!