Kuinka tähän hetkeen on päädytty?

En ole tainnut aiemmin juuri avata omaa historiaani eläinten ja kouluttamisen maailmassa, vaan enemmän arkistoinut itselleni muistoja ja tapahtumia kuluneilta vuosilta välillä aktiivisemmin ja välillä hitaammalla tahdilla. Facebookissa kiertänyt "mikä rotu minulle sopisi" kysely sai minut kuitenkin mietttimään omaa historiaani ja sitä, kuinka olen tähän hetkeen ja laumaan koiria päätynyt. Ensin ajattelin koota "koiraharrastus cv:n", muttei se sitten tuntunut kovin omalta. Harvaan cv:hen kai kirjoitetaan niitä hetkiä, mitkä eivät onnistuneet tai sujuneet suunnitelmien mukaan, mutta mahdollisesti opettivat kuitenkin enemmän, kuin niitä seuranneet onnistumiset.

Oma historiani eläinten parissa alkaa suunnilleen silloin kuin synnyin, olen pienestä asti ollut todella eläinrakas ja kiinnostunut erilaisista eläimistä, niiden käyttäytymisestä ja ihmisen ja eläimen välisestä yhteistyöstä. Ollessani pieni meillä oli kotona ensin undulaatteja, myöhemmin kissa, kaunis tricolor narttu Roosa. Roosan kuolema oli meille kaikille kova paikka, eikä uutta eläintä tullut hartaista toiveistani huolimatta. Olin kuitenkin jo löytänyt hevoset elämääni ala-asteella, mikä veikin mukanaan täysin.

Rakas Nasu poni

 Harrastin tai varmaan lähempänä elin hevosia koko nuoruuteni. Kävin koulussa, menin tallille, tallilta muihin harrastuksiin, joista takaisin tallille ja illalla kotiin, viikonloppuisin tallilla vierähti helposti aamusta iltaan. Ratsastin, hoidin, kuntoutin, myöhemmin tein lomituksia, olin talon ja tallin vahtina ja nautin tallielämästä, hevosten rauhoittavasta seurasta ja yhteistyön ja luottamuksen rakentamisesta. Tuolloin hevosmaailmassa ei tiedetty juuri positiivisista keinoista, mutta jälkeenpäin olen todennut niitä paljon jo tuolloin mistään mitään tietämättömänä käyttäneeni. Siedätin pelkääviä ruuan kanssa, palkitsin ja houkuttelin mieluummin kuin käytin voimaa, koska vaikka olinkin fyysisesti erittäin hyvässä kunnossa, ei alle 160 cm ja tuolloin alle 50 kg paljoa olisi voimassa voinut pärjätä. Aktiivinen hevoselämä jatkui läpi yläasteen, lukioaikana hieman tahti rauhoittui mutta edelleen hevoset täyttivät ison osan elämääni. Harkitsin jo hevosista ammattia, kun murrosiän jälkeen minulle puhkesi todella paha heinäallergia, joka yltyy erityisesti kuivan heinän kanssa astmaattiseksi ahdistaen hengen ja nostaen kuumeen. Joten se niistä haaveista sitten. Nyttemmin tasaisesti hevostelukuume nostaa päätään, mutta toistaiseksi olen pyrkinyt pysymään poissa hevosten parista koska tunnen itseni ja tiedän sen karkaavan hallinnasta, eikä aika tai talous mitenkään kestä sekä koiria että hevosia tällä hetkellä. Kiinnostavaa olisi kuitenkin jossain vaiheessa päästä kouluttamaan nykytiedoilla ja taidoilla myös hevosia edes projektina. Saa nähdä kauanko maltan pysyä poissa tallilta.

Sissi ja Emma 

Ollessani yläasteella muutimme perheeni kanssa kerrostalosta omakotitaloon, jolloin vihdoin vanhempani olivat valmiita ottamaan myös kotiin eläimiä. Näin meille muutti kissasisarukset Venla ja Verneri kissojen katastrofiyhdistyksen kautta. Olin päässyt seuraamaan pentueen elämää syntymästä asti, Venla ja kolme veljeään syntyivät ja kasvoivat tallilla, missä hylätty emä oli sijoitettuna. Tuolloin pääsin muutenkin tutustumaan kissoihin ja erityisesti kissojen pidon raadollisempaan puoleen löytökissojen parissa, kun tallilla oli löytökissoja säännöllisesti. Puolivillien pentujen kesyttämisestä selvästi ihmisten parissa kasvaneisiin, luottavaisiin ja ihaniin kissapersooniin pääsi näiden vuosien aikana tutustumaan ja onneksi suurimman osan uuteen kotiin saattelemaan. Tuli siinä tutuksi myös kiukkuiset, villit yksilöt, kissojen lääkitsemisen haasteet sekä eläinlääkärin avustaminen ties missä operaatioissa, joihin ei takuulla tänä päivänä teinitytöllä olisi asiaa. Toistaiseksi kaikki perheeni kissat ovat olleet löytökissoja, arvostan ja kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka jaksavat taistella kissojen oikeuksien, leikkauttamisen ja kissakulttuurin nykyaikaistamisen puolesta. Harmikseni tällä hetkellä ei elämässäni ole läheisiä kissoja, kun omat kissani jäivät erossa entisen puolisoni hoiviin maalle ja Venla vuosi sitten jouduttiin päästämään paremmille hiirestysmaille kunnioittetttavassa 18 vuoden iässä. Jonain päivänä toivon vielä kissan tassuja kotiini saapuvan. Sen lisäksi, että kaipaan kehrääjää kainaloon, olisi erittäin kiinnostavaa kouluttaa kissalle muitakin taitoja kuin istuminen ja pallon noutaminen, joita on joskus tullut huviksi opeteltua.

Ververi ja Venla noin 6kk

Tallilla pyöri mukana menossa aina myös koiria, joista tuli meille tallilla lähes asuville nuorille erittäin tärkeitä. Kun vuonna 2003 tallin sekarotuinen narttu tuli tiineeksi australianpaimenkoiraurokselle, alkoi meillä kotona sellainen painostus, että lopulta vanhempani heltyivät ja lupa omaan koiraan irtosi. Pieni Wilma syntyi heinäkuussa 2003 ja pentueen vilkkaimpana, määrätietoisimpana ja rohkeimpana herätti heti pienenä kiinnostukseni. Koska emä oli minulle todella tuttu koira, pääsin seuraamaan pentujen kasvua ihan pienestä asti. Niinhän siinä sitten kuitenkin lopulta kävi, että Wilma kietoi koko perheen tassuihinsa ja kun reilun vuoden kuluttua olin muuttamassa opiskelujen perässä pois vanhemmilta, ei puheitani koiran mukaan otosta kuultu tai ainakaan huomioitu, eihän pieni Wilma vieraassa kaupungissa ilman vanhempiani pärjäisi. Vaiko sittenkin vanhempani ilman Wilmaa... Tästä seurasi elämäni pisin eläimetön hetki, muutin toiseen kaupunkiin, missä minulla ei ollut tuttua tallia eikä kotona ainoatakaan eläintä. En tiennyt mitä tehdä, kun koko vapaa-aikani oli jo vuosia täyttynyt erilaisista eläinharrasteista.

Niin kaunis ja viisas Wilma

Kaikeksi onneksi melko pian päädyin seurustelemaan miehen kanssa, jolla oli kissa jo valmiina. Pikkuhiljaa elämäni siirtyi enemmän ja enemmän hänen luokseen ja puitteiden ollessa sopivat, halusin oman koiran. Tiesin haluavani paimenkoiran, mutta mahdollisia rotuvaihtoehtoja ja rotujen sekoituksia oli useita. Lopulta, oikeastaan sattuman kautta, syksyllä 2005 törmäsin ilmoitukseen belgianpaimenkoira pentueesta. Siinä se sitten oli, minun tulevaisuuteni vapaa-ajan ongelmat, jos niitä nyt koskaan oli ollut, ratkesivat siinä. Se oli nimittäin menoa harrastusmaailmaan hurjaa vauhtia! Vikke ei missään nimessä ollut helppo koira, mutta sitäkin enemmän se opetti. Kokemattomana olin hyvin altis monenlaisille neuvoille, onneksi tausta eläinten kanssa touhuamisesta antoi jotain perspektiiviä ja ihan hulluimmat neuvot tai luetut ideat jäivät toteuttamatta. Opiskelin, kävin kursseja, ahmin kirjallisuutta ja käytännön neuvoja minkä ehdin ja pystyin. Viken kanssa pääsin aloittamaan kisaamisen ja vaikka saavutukset jäivät tk1 ja bh koulutustunnuksiin, oli pysyvä kipinä tottelevaisuuteen sytytetty.

Vikke

Päädyin pian innokkaana nuorena harrastajana pienessä seurassa mukaan myös kouluttamaan ja järjestämään kokeita, kouluttauduin sekä tottelevaisuuskoulutusohjaajaksi että tokon koetoimitsijaksi. Päädyin myös yhdistyksen hallitukseen, missä vierähti 10 vuotta. Nyttemmin olen karsinut yhdistysvastuita, jotta pystyn vuorotyön luomissa rajoissa keskittymään paremmin omien koirieni kouluttamiseen. Koulutan kyllä edelleen, mutta huomattavasti vähemmän kuin tuolloin alkuvuosina.

Pian alkoi myös tuntua, ettei yksi koira riitä kaikkeen, mitä halusin tehdä ja kokeilla. Kun kaverini tiedusteli kiinnostusta ottaa tuontipentu sijoitukseen, ei minua suuremmin tarvinut houkutella. Ja niin saapui Nadi, tammi/helmikuun vaihteessa 2009, kauheisiin paukkupakkasiin. Käytiin ikimuistoisella pennunhakumatkalla Tanskassa, mistä mukaan lähti Nadi veljensä kanssa. Vuosi vuodelta olen enemmän sitä mieltä, että jokaiselle päätyy koiraksi sellainen, mitä siihen hetkeen tavalla tai toisella tarvitsee. Minä toivoin Nadista monipuolista harrastuskaveria, toiveet olivat korkealla ja motivaatio huipussa. Viken hermorakenteen puutteista johtuvat ongelmat pahenivat arjessa vuosi vuodelta, eikä sen kanssa voinut ajatellakaan etenemistä tokossa avoimeen luokkaan tai toisaalta pk-puolella tottiksesta selviämistä, kun esteet ja ampuminen aiheuttivat ongelmia. Kasasin pennulle suuret suunnitelmat, mutta sain sittenkin jotain ihan muuta. Sain hieman höppänän koiran, jota ei treenaaminen niin suuresti kiinnostanut. Varmasti nykyisillä taidoillani päästäisiin pidemmälle, silloin oppimiseltaan erilainen koira aiheutti päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Nadi oli kuitenkin jotain paljon enemmän, se oli jatkuvaa valvontaa ja ennakointia vaatineen Viken rinnalla helppo prinsessa, jonka kanssa pystyi menemään mihin tahansa eikä koskaan tarvinut pelätä miten se suhtautuisi eteen tuleviin asioihin. Se palautti uskoni mahdollisuuteen normaalista elämästä koiran kanssa samalla, kun romutti uskoni kouluttajan taitoihini. Sain sille aina yhden asian opetettua, mutta heti, jos rutiinissa muuttui pienikin pala, se katosi Nadin osaamisesta. Tai jos harjoiteltiin kahta tehtävää, jotka vaikka alkuasetelmaltaan muistuttivat toisiaan edes etäisesti, ei Nadilla ollut hajuakaan mitä se oli tekemässä. En osannut olla sille riittävän selkeä ja pilkkoa asioita riittävän pieniksi, jotta sen motivaatio olisi kantanut. Se kyllä yritti kovasti ja sitkeästi minäkin yritin, kunnes sen ollessa noin kolme vuotias jätin sen tauolle, joka jatkuu edelleen. Jälkeenpäin olen harmitellut, etten ymmärtänyt lopettaa sen kanssa koetavoitteellista treenaamista jo aiemmin. Meidän suhde parani valtavasti, kun tavoitteemme mukavasta yhteisestä elämästä lähentyivät toisiaan sen sijaan, että minä kaiken aikaa odotin Nadilta jotain sellaista, mihin se ei pystynyt vastaamaan. Nadi on ollut oikein tyytyväinen bortsujen seuraneidin rooliin, nuorempana Piran mukana treeneissä ja kisoissa kulkemiseen ja nyttemmin lähinnä arjessa mukana elämiseen. Sillä ei ole mitään tarvetta koittaa keksiä oikeita vastauksia treenihaasteisiin, vaan mieluummin se menee sängylleen katselemaan, kun nuoremmat treenaavat. Oikein hyviä herkkuja se saattaa tulla hakemaan, kunhan ne tarjoillaan ilman velvotteita.

Nadi oli minulla sijoituksessa, joten pääsin sen kautta tutustumaan enemmän myös kasvatusmaailmaan ja osallistumaan pentuprojektiin. Vaikka Nadi on hedelmällisestä emälinjasta, se itse ei ole ollut mitenkään helposti tiinehtyvä. Lopulta se sai yhden pentueen kennel Tendacelle, viisi hurmaavaa mustaa. Jalostusasiat kiinnostavat minua ja olen niitä aika paljon opiskellut, mutta voi ollan etten koskaan uskalla itse projektiin ruveta, vaikka joskus kotona jalostuslaatuinen koira olisikin. Hienoa on kuitenkin päästä tuttujen kasvattajien kautta oppimaan lisää.

Pikku-Nadi ja Vikke

Kun Viken ongelmat arjessa ylittivät hyvään koiraan elämään asettamani kriteerit ja siitä piti vuonna 2011 luopua, aukesi surun keskellä samalla paikka treenikaverille. Olin jälleen vähän hukassa rodun kanssa, tiesin haluavani aktiivisen harrastuskaverin mahdollisimman moneen menoon, mutta tarkkaa rotua en oikein saanut rajattua. Belgiä en halunnut, pelkäsin liikaa luonteen haasteita suuntaan ja toiseen. Australianpaimenkoira kiinnosti, samoin bordercollie ja kelpie. Jossain kohtaa pohdin mudia ja tutustuinkin niihin jo netin kautta aktiivisesti, mutta luonteen vaihtelut sielläkin saivat perääntymään. Jännitin hirveästi kasvattajien lähestymistä ja mietin, miten ikinä saisin harrastuskoiraa kun "meriittini" olivat omasta mielestäni kaksi harrastusnäkökulmasta epäonnistumista.

Kaikeksi onneksi päädyin tutkimaan pentueilmoitusta, jossa oli syntymässä sekalinjaisia bordercollieita kiinnostavista vanhemmista ja vielä lähelle meitä. Muutaman sähköpostin vaihdon jälkeen olinkin jo matkalla tutustumaan emään ja kasvattajaan, sen jälkeen isään ja sitten olinkin ihan mennyttä. Pira syntyi heinäkuussa 2011, oli pieni ja pippurinen ja napsutteli hampaitaan pentulaatikossa kuin piraija. Olin täysin mykistynyt sen halusta ja innosta oppia uutta, treenata ja leikkiä. Olin jo aiemmin opiskellut sheippaamisen perusteet ja käyttänyt sitä belgien kanssa monessa, mutta Pira hämmästytti minut täysin halullaan ja taidollaan muokata toimintaa. Se myös ennakoi, sähläsi ja teki tuhat asiaa samaan aikaan. Piran kanssa pentuna harjoiteltiin muun muassa sitä, ettei pelkkä peukalon liike ole vielä merkki, vaan vasta ääni merkkaa oikean toiminna. Se on aina ollut nopea oppimaan, mutta vastapainoksi erittäin lyhyt pinnainen, kiihkeä ja herkästi turhautuva. Vaikka nämä merkit olivat jo pienenä hyvinkin selvästi esillä, en osannut niihin sen suuremmin puuttua, olin vaan haltioissani loputtomasta energiasta ja motivaatiosta. Koulutuskuplassani en myöskään osannut tarpeeksi panostaa sosiaaliseen palkkaan tai suhteeseen, koska mekaanisilla koulutustaidoilla pääsi teknisesti nopeasti eteenpäin. Nostatin sitä leluilla opettamatta kierrosten laskua, mitä Pira ei takuulla itse tee, eikä liene vaikea arvata että melko pian meillä oli sekä ääntelyä että hallitsematonta kiihkeyttä enemmän kuin tarpeeksi. Piran kanssa kuitenkin päästiin mukaan ensimmäiseen perustettuun Pohjois-Hämeen kennelpiirin nuorten koirien tokorinkiin, edettiin tokossa ihan mukavasti avoimeen luokkaan asti vanhoilla säännöillä, treenattiin agilitya ja päästiin aloittamaan kisaurakin. Piraa oli ajoittain vaivannut selän jumittuminen jo pidempään, kun se sitten syksyllä 2015 yhden ihan tavallisen lenkin jälkeen ei meinannut päästä autosta pois saati rappusia ylös silloisen asuntoomme kerrostalon kolmanteen kerrokseen. Pira, joka ei todellakaan pienistä valita jos niitä edes huomaa. Piraa hoidettiin seuraavat kaksi vuotta hyvin tiiviisti, lääkärin tutkimuksissa ei löytynyt syytä, tosin magneettiin en sitä vienyt vaikka ehkä olisi kannattanut. Osteopatialla oloa saatiin helpotettua, kunhan hoitoväli pysyi tiiviinä. Aktiivinen harrastaminen vaihtui aktiiviseen kuntoutukseen ja pelkoon huomisesta. Syksyllä 2017 olin jo luovuttamisen partaalla, kun syksyn koleus tuntui turvottavan Piran todella kipeäksi, kun sen olo yhtäkkiä helpotti. Parempia kausia oli ollut ennenkin, joten en uskaltanut oikein huokaista, mutta nyt, kun selkä ei ole oireillut juuri lainkaan viimeiseen lähes 1,5 vuoteen, alan olla toiveikas. Pira on päässyt palaamaan rally-tokon pariin, kun selkä tuntuu kevyttä treenailua kestävän. Harvakseltaan Pira on saanut tehdä myös pienesti agilitya matalilla rimoilla, mikä on siitä maailman parasta!

Nadi vanheni, Pira vanheni ja poti selkävaivoja ja minä armotonta treenikuumetta. Harkitsin lainakoirakuvioita, mutten koe sitä itselleni sopivaksi tavaksi treenata, joten löysin itseni uudelleen ja uudelleen selaamasta pentueilmoituksia. Syksyllä 2015 jo jotain tiedusteluja teinkin, mutta kuullessani ennestään tutulle ihanalle Kulolle olevan suunnitteilla pentue en voinut vastustaa enää, vaan huomasin kirjoittavani ja lähetttäväni pentuetiedustelua ja saavani siihen hyvin positiivista vastakaikua. Kevät meni osaltani melkoisessa myllerryksessä, kun muutamassa kuukaudessa päädyimme mieheni kanssa etsimään omakotitaloa, ostamaan sellaisen, remontoimaan ja muuttamaan. Siinä jäi pentueen seuranta kaiken muun jalkoihin ja ehdin jo pelätä, että meidät on sivuutettu. Samaan aikaan edelleen vähän arvoin tilannetta Piran kannalta, tunsin itseni luovuttajaksi jos ottaisin pennun vaikka tiesin, ettei näillä asioilla ollut mitään tekemistä keskenään. Onneksi kiinnostustani ei oltu unohdettu ja onneksi päädyin hiljentämään omat mörköni, sillä elämä ilman Nilaa olisi todella kurjaa. Olin niin onnellinen, kun pääsin taas treenaamaan! Tuntui, kuin iso puuttunut palanen olisi palautettu elämään, kun kalenteri täyttyi treeneistä ja koulutuksista. Ja sitten tuli ocd, joka vei hetkeksi maton jalkojen alta. Tästä noustiin, yhteistyö kehittyi ja kaikki tuntui sujuvan. Kunnes iski epilepsia. Nyt vain toivotaan, että sairaus pysyy kurissa, kohtaukset harvinaisina eikä lääkitystä tarvittaisi vaan saataisiin jatkaa lähes normaalia elämää vielä vuosia.

Olin jo Nilan ollessa noin vuoden, ocd kuntoutuksen ollessa lopuillaan ja tehdessäni päätöksen, ettei Nila tule treenaamaan agilitya kiihkeän luonteensa ja operoidun olkanivelen nostaessa loukkaantumisriskin yhdessä aloittelijaohjaajan kanssa liian suureksi, huomannut Nilan siskopuolelle olevan noin vuoden päähän suunnitteilla pentue. Laitoin vähän "renkaidenpotkimisviestiä" jo silloin heti, vaikken todella ollut varma olisinko vielä vuoden kuluttua valmis ottamaan pentua. Pentueen suunnittelun vaiheista olin kuitenkin kaiken aikaa hyvin perillä ja kun urokseksi valikoitui Piralle sukua oleva, aivan hurmaava uros, oli jo vaikeaa olla edes vähän innostumatta. En usko, että tulee toista mahdollisuutta saada pentua, joka olisi sukua sekä Nilalle että Piralle! Ei niin mukavien silmälöydösten jälkeen kuitenkin pentueen emä vaihtui alkuperäisen suunnitelman siskoon, mutta tavattuani tämän siskon kiinnostukseni lähinnä kasvoi. Vaikka neljä koiraa oli puolet enemmän kuin olin ajatellut, Nila oli alle kaksi vuotias ja ajatus pennusta tuntui lähes hullulta. Onneksi on hulluja kavereita, jotka kannustavat tekemään välillä niitä hullujakin päätöksiä ja mies, joka on ilmeisesti tyytynyt kohtaloonsa ja vastusti pentua yllättävän vähän jos ollenkaan. Pentujen syntymää jo odotin malttamattomana ja vaikka epävarmuus edelleen ajoittain vieraili, olin koko ajan vakuuttuneempi siitä, että tarvitsemme juuri tästä pentueesta pennun. Onneksi niin, koska Nilan epilepsia puhkesi viikkoa ennen pentujen luovutusta. Hile tuli juuri oikeaan hetkeen tuomaan lohtua, iloa ja jatkuvuutta elämään. Nyt, Hilen ollessa 9kk, en voisi olla tyytyväisempi päätöksestä ottaa se. Elämä ilman hullunkurista pomppivaa ja loikkivaa teinikoiraa olisi ankeaa, minkä lisäksi se on taas opettanut valtavasti uutta olemalla ihan omanlaisensa persoona.

Tällä hetkellä huomaan innostuvani koirien kanssa eniten uusista koulutuksen keinoista, mahdollisuudesta syventää omaa osaamistani uusilla tavoilla. Olen ilmoittautunut Jaana Pohjolan kolmen päivän kokonaisuuteen omaehtoisuudesta sekä Tiina Kuusiston koulutuspäivään kouluttajille, joita odotan innolla! Toki odotan lajikoulutuksiakin, mutta jotenkin jokainen vastoinkäyminen on osaltaan vahvistanut ajatustani siitä, että ennen kaikkea arjen tulee olla itselle ja omille koirille sopivaa. Jokainen koira opettaa valtavasti, usein sellaisia asioita itsestä ja harrastamisesta, mitä ei olisi osannut ennakkoon odottaa. Jokainen yksilö on tavalla tai toisella sellainen, minkä siihen elämäntilanteeseen ja kehittymisen vaiheeseen tarvitsee, ei ollenkaan varmasti sellainen mitä olisi itse halunnut. Tai ainakin haluan näin selittää itselleni sen, miksi kerta toisensa jälkeen olen päätynyt tilanteeseen, missä joudun tai saan tarkastella uudelleen omaa eläintenpitoani, koulutuksellisia tavoitteitani ja koko harrastustani. Haluaisin, että saisin harrastaa yhdessä koirani kanssa vuosia ilman pitkiä, elämää rajoittavia loukkaantumisia tai sairastumisia. Haluaisin sitä ihan valtavasti ja samalla pelkään, mitä osuu seuraavan kohdalle? Muttei kai epäonnea voi loputtomasti jatkua, ainakin toivon niin. Samalla yritän muistaa elää hetkessä, tarttua tilaisuuksiin ja uskaltaa rikkoa omia rajojani, jotta kehittyisin edelleen. Olen esimerkiksi Nilan kohdalla päättänyt, että toteutan vähän hullutkin ideat sen kanssa jos ne ovat sellaisia mistä kumpikin nauttii, niin kauan, kun meillä vielä on mahdollisuus. Olen ilmoittanut sen lauantaina rally-tokon tuplakisoihin, vaikka tiedän, ettei sen vire todennäköisesti pysy maltillisena eikä me osata kaikkia kylttejä niin hyvin kuin haluaisin ja olisi mahdollista, mutta koska meitä ei mikään estä osallistumasta, me osallistutaan!

Vuosi 2018 ja tulevaa

Tätä vuotta on vaikea saada sulatelluksi, on menty niin äärilaidasta laitaan. Vuoteen on mahtunut ihan liikaa huolta ja surua, mutta onneksi myös paljon iloa ja uusia kokemuksia.

Nadi

Mennyttä
Nadi on elellyt leppoisia eläkepäiviä koko vuoden. Suuremmilta sairastumisilta on vältytty, mutta selvästi se alkaa olla jo vanha koira. Pidemmät lenkit tai liika riehuminen saa sen jäykäksi ja etupäässä on selvästi jotain vaivaa. Nadi onkin lähinnä köpötellyt pikkulenkkejä ja toiminut erittäin huonona pihavahtina joko nukkuen tai hälyttäen turhista. Sen kuulo on olematon, samoin näkö heikkenee. Lisäksi pari pattia on ilmestynyt, toinen on rinnassa ja toinen kintereessä. Nämä eivät Nadia itseään onneksi tunnu vaivaavan. Toivotaan, että mummelilla on kivuttomia aikoja jäljellä!

Tulevaa
Tulevaa ei Nadin kohdalla suunnitella. Kun ikä on kaksinumeroinen ja ikä(rotu)toverit alkavat harveta, ollaan ihan vaan tyytyväisiä jokaisesta päivästä, jolloin vaivat eivät vielä liiaksi häiritse arkea. 

Pira

Mennyttä
Pira on pysynyt kaikeksi onneksi hyvässä kunnossa. Sen selkä ei ole vaivannut koko vuonna lainkaan, vaan se on hoidettaessa ollut koirista parhaassa kunnossa ja saanut lihaksiakin takaisin. Mikä helpotus! Pira rallatteli itselleen koulutustunnuksen RTK1 ja osallistui Valkk ry:n piirinmestaruusjoukkueeseen rallyssa. Sen kanssa on hauska treenailla rallytemppuja, omat taidot on kehittyneet ja Pira hieman tasoittunut iän myötä joten katsotaan, jos ensi vuonna jatketaan kisailua avoimessa luokassa. Intoa sillä ainakin riittää, mikä on tärkeintä. Vähän ollaan oikealla seuraamistakin kokeiltu, mutta siinä riittää hommaa ikänsä vasemmalla toimineelle koiralle. Hyvää jumppaa joka tapauksessa. Ehdottomasti parasta tässä vuodessa on kuitenkin ollut hyvin pienet agilitytreenit, joita se on päässyt Hilen siivellä tekemään jotta ohjaajan taidot on saatu vähän paremmin kaivettua takaisin käyttöön. Putkia ja pentuhypyillä ohjaustreenejä, joista Pira nauttii täysillä!

Tulevaa
Tärkeimpänä toiveena on selän ja muutenkin terveyden kestävän kevyttä harrastelua ja normaalia lenkkeilyä nuorten mukana. Rallyn avoimeen luokkaan sen voisi sopivassa kohdassa ilmoittaa, ehkä jopa käydä RTK2 kisailemassa harvakseltaan tämän vuoden aikana.

Nila

Mennyttä

Nipsu pieni onkin aiheuttanut enemmän huolta ja murhetta. Sen vuosi lähti käyntiin hienosti, rally-tokossa saatiin ensin RTK2 ja pian sen jälkeen vielä 2x voi HYV tulosta, ilmoittauduttiin sekä rallyyn että tokokokeisiin ja oltiin niin onnellisia, kun yhteistyö alkoi toimia kaiken aikaa paremmin ja kiihtymys oli hallinnassa. Käytiin tanssimassa avoimen luokan kuma HTM:stä ja nautittiin kaikesta yhteisestä tekemisestä ihan valtavasti. Ja sitten kaikki romahti ja tilalle tuli pelko ja epävarmuus epilepsian puhjettua pari viikkoa ennen kaksivuotispäivää. Taisteltiin kuitenkin vielä kolmas rallyn voittajan tulos ja RTK3 sekä tokosta alo1 hienoilla pisteillä, minkä jälkeen ollaan keskitytty kropan tasapainon löytymiseen ja kehon huoltamiseen pitkälle syksyyn asti. Välissä ehti kulua noin puoli vuotta ennen seuraavaa kohtausta, joka tavallaan sinetöi sairauden. Eteenpäin taistellaan, vaikka tulevaisuus on enemmän kuin epävarmaa. Vielä me ei kuitenkaan olla valmiita luovuttamaan, vaan toivotaan kohtausten pysyvän harvinaisina vieraina. Joulukuussa Nila steriloitiin ja samalla kuvattiin luustoltaan terveeksi. Rauhoitus, operaatio ja toipuminen sujuivat kaikeksi onneksi todella hienosti omista ennakkopanikoinneistani huolimatta. Toivotaan steriloinnin osaltaan pitävän epilepsian aisoissa niin, että pystyttäisi jatkamaan mahdollisimman normaalia elämää harrastuksineen.

Tulevaa
Jos epilepsia pysyy toivotusti aisoissa eikä lääkitystä tarvita tai treenit/kisat ala laukaista kohtauksia, olisi toiveissa rallatella alkuun RTK4 ja vähän fiilispohjalta katsoa paljonko työtä tarvitaan sen jälkeen valiotuloksiin. En osaa yhtään suhteuttaa osaamistamme mestariluokkaan, joten mennään samalla metodilla kuin rallyssa tähänkin asti, käydään kisoissa katsomassa missä mennään. Tekee minulle ohjaajana erittäin hyvää! Tokossa avo1 tulos on seuraava tavoite, mutta koska saadaan kokonaisuus siihen malliin on vielä arvoitus. Teknisesti Nila osaa kyllä tarvittavat, mutta mielentilassa riittää säätämistä korrektiin tokosuoritukseen. Pitäisi kuitenkin olla ihan tehtävissä oleva tämäkin. Voittajaan ei olekaan sitten niin iso hyppäys, kun saadaan mielentila hallintaan avoimessa. HTM voittajan ohjelma on tekeillä, joten jossain kohtaa vuotta sitäkin houkuttelisi päästä testaamaan kisoissa ja kuulemaan tuomareiden mietteet. Tanssissa on vähän sama ongelma kuin rallyssa minulle ohjaajana, en osaa suhteuttaa omaa osaamistamme koeohjeisiin, joten ei auta kuin kokeilla! Kaiken kaikkiaan Nilan kanssa tehdään nyt niitä asioita, jotka molemmista ovat hauskoja ja joiden tekemisestä yhdessä nautitaan. Olen myös päättänyt, että toteutan sen kanssa kaikki hullutkin ideat, koska koskaan ei tiedä mikä lenkki, treeni, kisa tai koe jää viimeiseksi. On elettävä kuin viimeistä päivää ja ylitettävä omia rajoja, uskallettava ja kokeiltava. Ehdottomasti Nilan ensi vuoden ja jokaisen (toivottavasti!!) tulevan vuoden tärkein tavoite on kuitenkin pysyä hengissä. Se ei koskaan ole itsestään selvää, mutta toisten kohdalla kuitenkin todennäköisempää kuin sairaiden. Ei myöskään kaivata yhtään enempää terveyshuolia, näissä olemassa olevissa on jo ihan riittävästi. 

Hile

Mennyttä
Hile saapui tasapainottamaan meidän elämää itsevarmuutta ja hassua tilannekomiikkaa uhkuvalla persoonallaan juuri sopivasti Nilan sairastumisen jälkeen. Tuo hassu pentu on ollut ehdottomasti parasta lääkettä, vaikka se eteenpäin rymistellessään aiheuttaakin ajoittain sydämentykytyksiä kun harkinta ei aina ole ihan toimien tasolla. Hile on nyt 8,5kk ja tähän mennessä lähinnä keskittynyt opiskelemaan paljon perusteita eri lajeihin ja ennen kaikkea oppimiseen. Pohjia on tehty monipuolisesti moneen lajiin toko/rally/tanssi jutuista agilityn kautta noseworkiin, jolla harjoitellaan nenänkäyttöä. Hile on melko itsenäinen ja hyvin erilainen kouluttaa kuin aiemmat koirani. Se tykkää valtavasti tehdä ja oppii todella nopeasti, mutta myös keksii itselleen parempaa tekemistä jos ei ymmärrä annettua tehtävää tai palkka ei ole riittävän hyvä tilanteeseen nähden. Toisaalta se on aivan pohjattoman ahne ja leikkii valtavalla voimalla, ihan en vaan vielä aina tiedä kumpaa se enemmän juuri tietyissä tilanteissa haluaisi. Kiinnostavaa oppia tuntemaan juuri Hilettä koko ajan paremmin.

Tulevaa
Hilen alkavan vuoden suurin tavoite on kasvaa aikuiseksi, mielellään vielä terveeksi aikuiseksi ainakin siinä määrin, ettei tarvitsisi arjessa varoa. Kovasti houkuttelisi kesällä päästä vähän pk-puolta kokeilemaan, kun nenä tuntuu toimivan hienosti ja luonnetta riittävän vähän itsenäisempiinkin hommiin. Jälkeä nyt ainakin, kuka tietää jos jotain muutakin? Kenttälajien parissa jatketaan pohjia ja jos kaikki sujuu, voisi loppuvuodesta olla ajankohtaista käydä rallytokoilemassa ja hakemassa sitä kautta vähän kisakokemusta. Tokon osalta voisi tavoitteena olla osallistuminen nuorten koirien ringin näyttökokeeseen loppuvuodesta jos kaikki osaset on siihen mennessä riittävän hyvällä mallilla. Mikään kiire ei kuitenkaan ole kisaamaan missään lajissa, tärkeintä on luoda nyt vahva pohja yhteistyölle ja tulevaisuudelle. Odotan innolla millainen aikuinen Hilestä kasvaa ja mihin kaikkeen sen kanssa vielä päädytään!

Syksy saapuu

Syksyn värit alkavat pikkuhiljaa vallata alaa, joten kamerakin on kaivettu taas telakalta.

Ensin viikon takaisia yritelmiä

Vähän pimeästä pennusta vähän pimeä kuva

Ja sitten tältä päivältä vähän valoisampia ja ihanan syksyisiä värejä

Nadi täyttää ihan just 10 v, niin vaan alkaa ikä näkyä

Eikä Pirakaan mikään nuori neiti ole (ja aina yhtä innostunut mallinhommista, onneksi ihana tausta)

Hile täyttää ihan kohta jo 6kk! Aika menee hirveän nopeasti...

Pentuelämää

Hillittömästä Hepulista tuli sitten pitkällisen pohdinnan jälkeen Hile. Ensimmäisten päivien perusteella pentu vaikuttaa erittäin kivalta, se on ahne kuin mikä, taistelee hirmuisella voimalla jo nyt ja oppii asioita nopeasti ihan vaan katselemalla ja tutkimalla maailmaa. Pikkuhiljaa ollaan aloitettu myös naksuttimeen ehdollistuminen ja tärkeiden taitojen opettelu, ensimmäisenä leikkiminen ja kädestä syöminen, heti seuraavana toki kameralle poseeraaminen. Onhan se yksi koiran perustaidoista osata näyttää söpöltä kuvissa!

Hile tykkää lähes kaikesta muusta paitsi tilan rajoittamisesta, oli kyse sitten sisällä tai autossa tapahtuvasta julmasta vapauden riistosta. Autoilu ei muutenkaan vielä kuulu suosikkeihin, mutta sen verran paljon sitä tehdään että eiköhän Hile nopeasti opi, että autolla mennään kivoihin paikkoihin. Nyt on selvästi helpottanut, kun olen muutaman matkan ajeluttanut sitä Nilan kanssa samassa häkissä, Nilan tyyni esimerkki auttaa pentuakin rentoutumaan. Onneksi minulla on enää kaksi yövuoroa ja sen jälkeen reilun viikon loma, ehditään rauhassa harjoitella omassa tilassa oleilua. Yksinolo ei ole ongelma, kunhan vaan saa olla yksin siellä missä haluaa. Reippaana pentuna se myös on saanut jo tutustua työpaikkaani kolmen vuoron verran, vierailla eläinkaupassa, käydä vähän seikkailemassa järven rannassa kun Nila kävi uimassa ja tavata vanhempieni ja siskoni koirat, jotka tulevat jatkossa kuulumaan sen elämään melko tiiviisti. Kaikkeen pentu suhtautuu mutkattoman reippaasti ja leikkii ja nukkuu missä vaan!

Se on myös vailla itsesuojeluvaistoa, kiipeilee ja loikkii vähän kauhistuttavasti jos ei ehdi koppailemaan. Hile on esimerkiksi nyt jokaisena yönä ollut aamulla sohvalla, vaikka illalla on jäänyt lattialle nukkumaan. Se on myös kiivennyt olohuoneen pöydälle sohvan kautta ja hypännyt sieltä lattialle ja töissä nojatuolista alas käsinojan kautta. Hermoja raastavaa, mutta onhan se hienoa ettei ainakaan jännitä turhia!

Laumaan pentu on sujahtanut yllättävän helposti! Odotetusti Pira vaatii eniten aikaa lämmetäkseen Hilelle, mutta yllättävän hyvin pentu on ymmärtänyt jättää Piran rauhaan ja toisaalta Pira pennun, muutamaan kertaan sille on pitänyt muistuttaa, että väistää jos ällöttää. Ja vaikka ällöttää, pitää tulla samalle sohvalle nukkumaan, kulkea ihan kyljestä ohi ja pihalla vähän jopa leikittää koko laumaa niin, että pentukin on menossa mukana. Nadi on ihan rakastunut, sitä joutuu vähän toppuuttelemaan ettei koko aikaa juokse ihastelemassa pennun perässä. Nilasta pentu on ihana, mutta vielä liian hidas kun ei pysy perässä. Nila antaa pennun kiipeillä päällään ja leikittää sitä aina sopivan tilaisuuden tullen, ainoastaan lelut koittaa varastaa omaan käyttöönsä eli rikottavaksi. Todella helpottavaa, että kaikki tuntuu sujuvan helposti näiltä osin! Omaa oloa on myös hurjasti helpottanut, kun pentu on tuonut arkeen vipinää ja muuta mietittävää kuin Nilan sairastuminen, vaikka se mielessä jatkuvasti kummittelee. En uskalla suunnitella tai toivoa Hilelle mitään muuta kuin mahdollisimman pitkää ja tervettä elämää yhdessä meidän kanssa. Aika sitten näyttää, saadaanko jotain muuta siinä sivussa aikaiseksi.

Aurinkoo

Maanantaina osui vihdoin aurinko ja vapaa samaan hetkeen, piti ulkoiluttaa kameraa pitkästä aikaa.

Nilan mielestä jäällä on parasta juosta

Pira nauttii auringosta 

Nipa taas juoksemisesta

Nadi keskittyy olemaan nätti 

Juoksemisen välissä ehtii vähän kyyläillä

Pippi paistattelee

Ja Nilalla on kiire

Nadi

Kuuraparta

Nilalla on vaihteeksi kiire

Lunta ja pakkasta!

Ihanaa, kun vihdoin on lunta ja pakkasta! Ainoastaan se hieman hankaloittaa elämää, että lähimetsä on täynnä latuja, joten sinne ei ennen kevättä ole menemistä. Olen jo vuosia himoinnut kunnollista potkukelkkaa ja nyt lenkkimaastojen huononnuttua tässä lähistöllä, toteutin haaveen ja tilasin Kicksparkin. Ollaan nyt parina päivänä päästy Nilan kanssa treenaamaan ja eiköhän se siitä ala sujua! Ollaan tehty vetotreeniä palkalle suht lyhyellä matkalla eilen ja tänään, tänään käytiin ensin ravailemassa kolmisen kilometriä pikkuteillä. Vielä ei ole lamppu syttynyt vetoon jatkuvammin, mutta ei se kaukana ole. Lyhyillä vedoilla palkalle olen saanut jo esimakua, mitä on tulossa kun neitikoira pistää tassua toisen eteen. Tänään Nila alkoi jo napata palkan suuhun ja jatkaa vetämistä, joten huomenna pidetään välipäivä ja kokeillaan loppuviikosta uudelleen jos vaan säät sallii. Hyvä vaan, ettei heti alkuun vedä ihan hulluna kun tämä on liikuntamuotona nyt ihan uutta. Saa itsekin kunnon hien pintaan kun potkuttelee! Niin kivaa pitkästä aikaa päästä vetohommiin! Sen verran tunnustaudun myös välineurheilijaksi, että on tuolla pikkuisen parempi potkutella kuin entisellä perintökelkalla aikanaan.

Treenikuulumisia

Vuoden vaihteen koiratanssi kisojen jälkeen pidettiin pari viikkoa vähän kevyemmällä treenillä ja vaikkei se arjessa Nilan käytöksessä näkynyt, niin treeneissä sitten senkin edestä. Nila pursuili pöllöenergiaa, ei jaksanut oikein kuunnella tai keskittyä ja jumittui johonkin omaan kyyläkuplaansa aika herkästi. Mutta kas, nyt ollaan palattu normaalimpaan treenirytmiin ja korvat alkavat palautua toimintaan! Ollaan treenattu ihanassa sekasotkussa sekä tokoa, rallya että koiratanssia, kun ohjaajalla taas pursuilee ideoita vähän liikaa yhden koiran päänmenoksi... Tämä aiheuttaa välillä pientä sotkua, kun harjoitellaan montaa uutta tai uudehkoa juttua yhtä aikaa, mutta aika nopeasti Nila kyllä oppii erottelemaan. Yritän muistaa olla koiralle reilu ja esimerkiksi ennen rallykisoja ei kauheasti treenata koiratanssia, kun Nipa mielellään sitten tarjoaa uusia seuraamispositioita hyvin tarmokkaasti silloinkin, kun niitä ei tarvittaisi. Kevään aikana olisi toiveissa saada rallyn avoin luokka käytyä, pari kisailmoa on tehtynä mutta saa nähdä ehtiikö ensin juoksu vai kisat, taitaa mennä todella hilkulle. Lisäksi työnalla on tosiaan pari uutta seuraamispositiota ja ajatustyössä kehittää meidän HTM ohjelmaa mahdollisesti suoraan avoimeen luokkaan sopivaksi. Maaliskuussa olisi kivasti kolmet koiratanssi kisat ihan tässä lähistöllä, mutta katsotaan nyt miten ehditään saada ohjelmaa kasaan ja minne se juoksu lopulta asettuu. Tokokin tuntuu kivalta tällä hetkellä, mutta kaipaisi lisää liikkuri- ja kokonaisuustreeniä. Vaikka muuten on ihanaa kun on talvi, olisi kiva kun tuo lähikenttä olisi sula, kuiva ja lämmin että pääsisi paremmin treenaamaan myös ulkona.

Piralla tuli tammikuun alussa täyteen 6,5 vuotta ja kaikeksi onneksi se on edelleen pysynyt selän osalta kohtuullisen hyvässä kunnossa! Selän paremman tilanteen ansiosta Pira on päässyt vähän aktiivisemmin myös treenailemaan niin kotona kuin nyt pari kertaa ihan hallitreeneissäkin. Koko pieni koira on niin onnellinen, että ihan tärisee kun pääsee hommiin. Lähinnä se on tehnyt rallytokoa, en uskalla mitään kovin lennokasta sen kanssa edelleenkään tehdä ettei se vaan kohella itseään kipeämmäksi. Vauhtia ja intoa nimittäin riittää, mutta jopa pieneksi ihmetyksekseni myös yllättävän hyvää keskittymistä. Ainakin, kun alkukohellus on saatu purettua. Varovaisesti olen alkanut suunnitella, jos kunto vaan antaa myöden, niiden kahden puuttuvan rallyn alo -tuloksen kokeilemista ja mahdollisesti myös avointa, kun kaikki tehtävät ovat Piralle pienellä muistuttelulla vanhastaan tuttuja. Se on niin liikuttavan onnellinen päästessään tekemään että meinaan pakahtua. Pieni koira täynnä raivokasta intohimoa treenaamiseen, niin erilainen kuin tuo kaikkea ajatteleva ja pohtiva teini että voi itsekin heittää aivot narikkaan ja mennä vaan! Kunhan muistaa varoa sormia, pysyä lähes apaattisen rauhallisena ja asentaa korvatulpat vähintään alkutreenin ajaksi. Tosi leppoista siis.

Mutta jos nyt palataan siihen talveen ja lumeen pienten sivuraiteiden jälkeen.

Bortsujen keskinäinen kommunikointi on kiehtovaa, ne tilanteesta riippuen käyttävät välillä äärimmäisen pieniä eleitä ja toisinaan taas liikkuvat oikein harkitun korostetusti. Toinen on äärettömän itseriittoinen mutta lyhytpinnainen, toinen taas erittäin kohtelias mutta äärimmäisen sinnikäs jotain halutessaan. Lopulta useimmiten äly voittaa, vaikka Pira hyvää haastetta antaakin.

N: Olisiko mahdollista hieman keskustella tuosta halosta?
P: EI!! (ja lopulta Nila jallitti Piran muualle ja vei halon...)

Ei meillä tässä mitään ole meneillään! Ainakaan ei syödä mätiä, jäätyneitä omenoita kompostista.

Jono, jossa keskimmäinen kertoo koska liikutaan. Toisaalta taain on "varma", ettei sen lähestymistä ole huomattu.

Nadin ja Piran leikki näyttää kuvissa hurjemmalta kuin onkaan, ne lähinnä loikkivat kumpikin ilmaan ja tekevät valehyökkäyksiä

Nila jää leikeissä usein vähän ulkopuoliseksi, koska Piran mielestä Nadi on sen omaisuutta. Tämä ei juurikaan teiniä haittaa, se viihdyttää kyllä itse itseään. Nyt olen tosin joutunut aina välillä muistuttamaan, ettei Piraan saa törmäillä ja onneksi se useimmiten pysyy mielessä. Toisaalta Nadi ei kovin kauaa jaksa kerralla innostua mistään leikeistä, minkä jälkeen bortsut yleensä keskittyvät omiin projekteihinsa. Nila siis tarkkailee mitä Pira tekee ja yrittää saada varastettua siltä kaiken mahdollisen ja sen jälkeen tekee kaikkensa, että Pira viitsisi jahdata sitä edes vähän. Yleensä Pira ei viitsi, mutta ilmeisesti yritys on tärkeintä, koska aina joskus siitä saa palkaksi juoksupyrähdyksen. Ja onneksi aina voi juosta myös yksin! Tai vanhempien koirien ympärillä! Koska aina on hyvä syy juosta.

Nadi leikkii edelleen heittäytymällä selälleen, onneksi ei enää täydestä vauhdista kuten nuorena.

Kolmaspyörä tahtois kanssa huomioo!

Ja taas kolmantena pyöränä Piran niskan takana, Piran oma fani

Kesäkuvia

Kesä tuli ja meni aikalailla huomaamatta, kameraakin tuli ulkoilutettua hävettävän vähän. Jotain sentään löytyi muistikortilta:

Innokkaat mallit

Edes vähän kuvauksellisempina

Siiri 1v 1kk

Lentävä jackrussel

Teinipainit

Nila aina niin ystävällisenä

Välipalaa